Jopa 250 kertaa vuodessa puolustusvoimille tulee tehtävänannoksi auttaa poliisia sotilasräjähteiden raivaamisessa.
Useimmat räjähteet ovat peräisin sota-ajalta, kuten tällä viikolla Hangossa räjähtänyt kranaatti. Maastossa olevat ammukset ovat vain yksi ympäristössä edelleen muistuttava merkki sotavuosilta.
Toisella maailmansodalla on ollut hyvin paljon merkitystä myös Suomen ympäristön kehitykseen. Se miltä Suomi pääosin säästyi, toteutui Neuvostoliiton osaksi joutuneissa Baltian maissa ja luovutetuilla alueilla. Toisaalta kehitys on ollut myös päinvastaista.
– Sodan lopputulos on ollut merkittävä monella lailla. Jos Suomen puolustus ei olisi kestänyt, voisi vain kuvitella millaiset seuraukset olisivat olleet luonnolle, toteaa VTT Simo Laakkonen, Porin yliopistokeskuksen maisemantutkimuksen yliopistolehtori.
Entisessä loistossaan Suomen luonto ei ole ollut kuitenkaan sodan jälkeen.
– Suomen luonto on ollut tynkä siihen nähden, mitä se oli ennen toista maailmansotaa.
Vaikka sodalla on ollut ilmiselviä vaikutuksia ympäristöön, sodanaikainen ympäristötutkimus on ollut Suomessa lähes olematonta. Se on jäänyt sotahistorian ja ympäristösuojelun väliin jättämään kuiluun.
– Ympäristöjärjestöjen myötä ympäristöajattelu yleistyi vasta 1960-1970-luvuilla. Sotahistoriassa on puolestaan keskitytty sodankäyntiin, joten sodan ympäristövaikutukset ovat jääneet ”ei kenenkään maaksi”, toteaa Laakkonen.
Sodan vaikutusta ympäristöön tutkinut Laakkonen valaisee kuinka toinen maailmansota muutti Suomea ainakin seuraavilla tavoilla:
Ainutlaatuisen luonnon menetys
Toisen maailmansodan myötä menetettiin ainutlaatuisia luontokohteita ja ekosysteemejä. Suomen ensimmäiset kansallis- ja luonnonpuistot perustettiin juuri ennen sotaa vuonna 1938, mutta rajan taakse jäivät puolet Suomen silloisista luonnonsuojelualueista. Jäljelle jäivät vain Mallan ja Pisavaaran luonnonpuistot sekä Pyhätunturin ja Pallas-Ounastunturin kansallispuistot. Laakkosen mukaan ei voi olla lainkaan varma, mitä suojeluille luontokohteille tapahtui Neuvostoliiton aikana.
– Karjalassa saastumisilmiö on jatkunut pitempään kuin Suomessa. Toisaalta Laatokan ainutlaatuinen saaristo lehtoineen on pysynyt nyt enemmän luonnontilassa kuin mitä olisi pysynyt osana Suomea – nyt se olisi täynnä kesämökkejä. Laatokka on hyvä esimerkki sodan ristiriitaisuudesta.
Pohjoisen ulottuvuuden menetys
Toisin kuin yhä Norjassa, alueluovutusten myötä Suomi menetti yhteyden Pohjoiselle jäämerelle, mikä on muovannut Suomen maantieeteellistä asemaa sen jälkeen. Suomi ei pelkästään köyhtynyt maantieteellisten mahdollisuuksien osalta, vaan käsitys pohjoisen luonnosta kapeni.
– Kun tämä ulottuvuus hävisi, se on köyhdyttänyt näkemyksiä siitä, mitä tämä luonto on täällä pohjoisessa, Laakkonen toteaa.
Maaseutuistuminen
Koko 1900-luvun ajan Suomi on jatkuvasti urbanisoitunut – lukuunottamatta yhtä ajanjaksoa. Heti sodan jälkeen ja 1950-luvulla Suomi alkoi rajusti maaseutuistumaan, kun noin 420 000 evakkoa piti asuttaa. Sodan myötä Suomi pysyi oletettavasti pitempään maaseutuyhteiskuntana kuin muuten olisi pysynyt. Maaseutuistuminen aiheutti korpien raivaamista asutuksen tieltä, soiden ojittamista ja metsien tehokäyttöä.
– Sotien jälkeen piti korvata tehokkaammin aiempaa pienempi maa-alue. Pohjois-Suomessa tapahtui nopeaa jokien valjastamista energiavajeen vuoksi ja metsäteollisuuden kasvua.
Petoeläinkannan muutokset
Rivakka maaseutuistuminen vaikutti radikaalisti Suomen petoeläinkantaan. 1970-luvulle asti jatkui petoeläinten metsästysvimma, jota maaseudun asuttaminen tuki. Kun Suomi maaseutuistui, osaksi Neuvostoliittoa päätyneissä Baltian maissa kehitys oli päinvastainen. Siellä maaseutu lähes autioitui, kun väki koottiin maaseudulta asumaan kolhooseihin, kyliin ja kaupunkeihin. Laakkosen mukaan tästä syystä Baltian petoeläimistö on tällä hetkellä huomattavasti elinvoimaisempi kuin Suomessa, esimerkiksi susi- ja karhukannan sekä maakotkan osalta.