Toimettoman päivän aamu alkaa kaupunginkirjastosta. Ajattelin lukea päivän lehdet kahvikupillisen (1,80 euroa) ääressä. Jospa lehti kertoisi, mitä voisi tehdä tai minne kannattaisi mennä.
Suunnitelma tyrehtyy nopeasti. Vaikka lehtisali ja kahvila ovat vierekkäin, saliin ei saa mennä kahvikupin kera eikä kahvilaan saa viedä lehteä salista.
Kirjastossa näkee mielenkiintoisia ihmisiä, mutta heitä ei tapaa millään tapaa. Voisivatkohan kirjastot olla rennompia kohtaamispaikkoja? Jos tässä haudanhiljaisuudessa sattuu jutustelemaan, niin aina löytyy se joku, joka mulkoilee ja vaatii lukurauhaa. Se suotakoon, vaikka kirjan voisi myös lainata ja lukea sitä rauhassa kotona. (Sekään ei välttämättä onnistu, jos kotona on äänekäs puoliso tai lapsia.)
Ja jos todella haluaa hiljentyä, niin eivätkö kirkot ole juuri sitä varten?
KESKIPÄIVÄ: TUOMIOKIRKKO
Käyn Oulun tuomiokirkon ovella puolenpäivän aikoihin. Ovi on säpissä, eikä missään näy ketään. Herran huoneeseen ei näköjään pääse keskellä päivää, vaikka syystä tai toisesta sinne haluaisikin.
Ennen uskottiin luontoon ja ihminen nähtiin osana sitä. Nykyihminen on yhä enemmän vieraantunut luonnostaan. Tänään kirkon nimessä on tuomio.