Taannoinen koulumaailman painajainen on saanut aikaan pohdiskelua koulujärjestelmämme osuudesta oppilaiden psyykkisiin ongelmiin. Vaikka Suomessa on erittäin toimiva koulujärjestelmä, kulissien takana osa oppilaista on voinut pahoin jo vuosikausien ajan, eikä lievitystä ongelmien torjuntaan ole keksitty.
Ulkoisesti oirehtivan lapsen vaikeuksiin puututaan, mutta ujot ja hiljaiset lapset jäävät huomiotta, vaikka heillä olisi vakaviakin ongelmia. Voitaisiinko ongelmia ehkäistä aktivoimalla oppilaita tekemiseen ja toiminnalliseen oppimiseen, joka vähentäisi stressiä ja jonka ohessa voitaisiin samalla havainnoida oppilaiden toimintakykyä tai poikkeavuutta?
Koulutuksen maksajana ja ylläpitäjänä valtiovalta odottaa koululta tulosvastuuta. Viime vuosien kehityksen myötä on herännyt epäilys, onko koulu onnistunut tehtävässään tulevaisuuden haasteita varten. Kouluja kehitetään välineellisesti esimerkiksi niin, että jokainen koulu saa riittävät tietotekniikan valmiudet. "Tulevaisuuden koulujen" oppimisympäristöt näyttävät toimivan ohjelmistoyritysten tukemina koulutuksen koekenttinä. Uhkana on, että teknologian ja tiedontulvan edessä inhimillisyys unohtuu ja oppilaiden henkiset paineet entisestään lisääntyvät.
Samaan aikaan vähennetään opettavaa henkilöstöä, ryhmiä suurennetaan, pieniä kouluja ajetaan alas, siirrytään massiivisiin yksiköihin ja kouluterveydenhuoltoa karsitaan. Säästöjen myötä kouluväki ei ehdi huomioida valtavirran ulkopuolelle jäävien oppilaiden poikkeavuuksia, erikoisuuksia tai heidän tarpeitaan.
Kymmenet tuhannet uupuneet ja väsähtäneet "tulevaisuuden toivot" lakaistaan maton alle ja siirretään opiskelemaan kalliiseen erityisopetukseen, jossa heidät sitten todetaan keskitasoisiksi tai jopa lahjakkaiksi. Näitä lahjoja koulun systeemi, arvot ja arviointijärjestelmä eivät noteeraa. Erityisen ongelmaryhmän muodostavat sellaiset oppilaat, jotka ongelmissaan käpertyvät sisäänpäin ja joiden ongelmat jäävät huomaamatta.
Peruskoulun pitäisi olla kaikkien koulu, mutta systeemi tuntuu arvostavan lähes yksinomaan tiedollista sivistämistä, sillä esimerkiksi mahdollisuus konkreettiseen tekemiseen koulun arjessa on kovin vähäistä. Tekemistä ei arvosteta.
Akateemisia aineita arvioidaan muistitietoon perustuvilla kokeilla. Myös peruskoulua edeltäneen kansakoululaitoksen ongelmaksi muodostui alusta alkaen lukuainepainotteisuus. Näin siksi, että lukuaineiden uskottiin tuohon aikaan kehittävän henkisiä ominaisuuksia.
Suomessa oli jo 1910-luvulla esillä uuden koulun eli reformipedagogiikan ajatuksia, joiden ideat voisivat olla toimivia tänäkin päivänä. Niin kutsutun uuden koulun nimitykset olivat moninaiset, sillä sitä kutsuttiin muun muassa elämänkouluksi, elämyskouluksi ja jopa elämyspedagogiikaksi. Uudessa koulussa opetuksen painopiste oli aktiivisessa oppilaassa, joka sai toimia luontonsa mukaisesti. Koulua pidettiin työ- ja yhteisökouluna, joka pyrki hyödyntämään oppilaan omia voimavaroja. Opiskelun tuli olla elämänläheistä, ja oppilaan tuli saada työskennellä itsenäisesti. Oppilas sai esimerkiksi asettaa oman tavoitteensa, etsiä siihen tarvittavat välineet ja suunnitella tehtävänsä toteutuksen itse.
Opetusta pyrittiin kohentamaan lisäämällä teon periaatetta eli opettamalla entistä enemmän käytännön aineita, kuten esimerkiksi käsitöitä ja askartelua. Toiminnallisuus koettiin yhdeksi tehokkaaksi keinoksi vähentää häiriökäyttäytymistä.
Jo tuolloin ihmisestä keskusteltiin fyysis-psyykkisenä kokonaisuutena, jolloin huomattiin esimerkiksi liikunnan merkitys ja tärkeys. Samoin keskusteltiin kouluretkeilystä, josta oli paljon hyviä ja rohkaisevia kokemuksia. Jo tuohon aikaan tutustuttiin yhteiskuntaan tekemällä retkiä esimerkiksi vanhainkotiin, poliisilaitokselle ja erilaisiin tehtaisiin. Niiden ansiosta lapset oppivat ottamaan vastuuta tekemisistään ja näkemään, millaista koulun ulkopuolinen elämä oli.
Esimerkiksi Oulun kansakoulun alkuvaiheessa toimineen tarkastaja Konrad Dahlströmin mukaan koulun tavoitteena oli kehittää leikin, liikunnan ja työn sekä levon avulla oppilaan fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia. Sata vuotta myöhemmin tammikuussa 2008 pidettyjen Opi-päivien luennoilla esiintynyt Jaana Venkula painotti samoja asioita eli tekojen ja toiminnallisuuden tärkeyttä opetuksessa.
Mielestämme nykyinen koulu ei hyödynnä toiminnallisuuteen orientoituvien oppilaiden tarpeita ja kykyjä. Motorisesti aktiivisten ja tekojen avulla oppivien lasten toiminta kääntyy vähitellen negatiiviseksi jopa koulua tuhoavaksi voimaksi. Koulu arvostaa edelleen hiljaisia ja nöyriä pulpetissa istujia.
2000-luvun oppimisympäristössä korostuvat tieto- ja kilpailuyhteiskunnan vaatimukset. Tiedon vastapainoksi tarvitaan kuitenkin tunnetta ja toiminnallisuutta. Uudistuneet opetussuunnitelmat antavat kouluille oikeuden joustavuuteen, tunteiden ilmaisuun ja luovuuteen, jolloin myös erilaiset ja poikkeavat oppijat kokevat opiskelunsa merkittäväksi.
Sovelletun leikin, seikkailun, taiteen, tekemisen ja elämysten avulla oppiaineista voidaan luoda kiehtovia kokonaisopetuksen aihepiirejä. Ne motivoivat oppilaita kehittymään ja kasvamaan kokonaisvaltaisiksi, itsetunnoltaan terveiksi ja yhteistyökykyisiksi kansalaisiksi.
Toivoa sopii, että erilaiset toiminnallisen ja joustavan perusopetuksen hankkeet, jotka on resursoitu lähinnä päättöluokkalaisten opetukseen, laajenisivat koskemaan riittävän varhaisessa vaiheessa useampia peruskouluikäluokkia ja heidän opettajiaan.