Rakas päiväkirjani! Tänään mieltäni askarruttaa miehen ja naisen välinen kemia. Kahden sukupuolen kohtaaminen. Sen vaikeus.
Tapasin junassa upean naisen. Tai tapasin ja tapasin. Olisin tavannut, mutten uskaltanut tavata.
Ravintolavaunussa on tasan kaksi ihmistä: minä sekä Hän. Kasvojemme välissä on tyhjien pöytäyksiköiden suo, jonka ylittämiseen tarvittavat henkiset kumisaappaat puuttuvat.
Juuri kun rohkaisen mieleni - ihan oikeasti, rakas päiväkirja - välimaastoon hyökkää keski-ikäisten diplomi-insinöörien seurue, joka heittää sammutuspeitteen orastavasti kipinöineen romanssinuotion ylle.
Vaikka katsekontaktin välissä on lihaksisia ladonovia, silmät ummistamalla pystyn näkemään Hänet. Silmät kiinni -istuminen on tietysti pidemmän päälle riskaabelia ravintolavaunussa.
Lähestymme määräasemaani. Hän nousee ja raivaa tiensä viriilien virkistyspäiväläisten lävitse.
Aika pysähtyy.
Kuinka hitaasti ihminen voikaan kävellä eteenpäin niin, ettei kukaan kiinnitä siihen huomiota? Niin, ettei se näytä teennäiseltä. Kuinka kauan voi viiden askeleen ottaminen kestää?
Hän on varmasti joskus hiipinyt ylös vuokrahuoneeseen herättämättä mummoa.
Harvoja, hidastettuja askeleita. Hän katsoo minua vieläkin. Aina kun suljen silmäni.
Hän menee vessaan. Hänen täytyy mennä vessaan. Vessa on ihan liukuovien takana.
Tarkistan - parrassani ei ole ruokaa.
Hän tulee kohta, hän tulee kohta. Käyntikortti rypistyy kädessäni. Käytetyltä näyttävä käyntikortti? Aivan sama. Lopputulos ratkaisee.
Sanat on mietitty valmiiksi.
"Votastiinko näkästälä josakunka? Jään pois, tässä semmalla."
Ja sitten pakoon. Tuijottamaan puhelin kylmäksi.
Vessa-ravintolavaunu-liikenne on hiljaista. Kuollutta. Pakko ottaa lammasta niskavilloista kiinni ja lähteä etsimään kadonnutta.
Vessa on vapaa. Juna hiljentää. Pää pyörii kuin talvinen hoijakka.
Ei auta. VR:n uuvuttavat käytävät ovat nielaisseet 172-senttisen, 61-kiloisen, tumma- ja lyhythiuksisen, sinisilmäisen, punapuseroisen ja farkkuhousuisen naisen, jolla on kirja kädessään, kultainen kello ranteessaan ja pieni kultainen rengaskorvakoru oikeassa korvassaan.
Olisinpa nähnyt kunnolla.
Viimeinen askel kynnykseltä alaspäin, ja kohtalon juna on hylätty.
Niska painuu kumaraan, selkä on mutkalla. Kengänkärjistä ja lätäköistä hohkavat sanat: tyhmä, tamppo ja verbaalinen viitasammakko.
Pää pystyyn. Nokka ylös. Matka loppui - elämä jatkuu.
Junan ikkunassa näkyy tuttu hahmo. Katseemme kohtaavat kuin ne eivät olisi ikinä eronneetkaan.
Juna liikkuu, koska se on juna ja sen on liikuttava. Tilanne on liikuttava.
Samalla, kun niskani tekee maksimaalisen käännösliikkeen, kaikki on ohi. Miksi pendolinon täytyy olla niin nopea? Mihin hävisivät kaikki pienen pienet - ja hitaat - väsyneet veturit, jotka kuluttivat aikansa hieromalla silmiään?
Joskus ihmisen on vain koottava itsensä. Kursittava sydänala kokoon. Ommeltava aorttaan karhunlankaa.
Rakas päiväkirja! Realismi auttaa.
Olisimme kuitenkin jättäneet eropaperit kolmannen poikalapsemme jälkeen. Maalaispojat ja pääministeritkin eroavat. Mikseivät sitten rakastavaiset?