Vanhat ay-jermut sanovat Hakaniemen torilla: tupoa ei tällä kertaa tule. Keskusjärjestöissä usko on vahva: keskitetty tulopoliittinen ratkaisu pitäisi aikaansaada. Pääministeri vilauttelee verokevennyksiä voiteluaineeksi sopimushalujen löytymiseksi.
Puoli vuotta ennen h-hetkeä on normaalia, että epäuskoa esiintyy. Näin on yleensä ollut.
Viimeisen 34 vuoden aikana vuodesta 1969 on tehty 27 tulopoliittista kokonaisratkaisua. Vain seitsemänä vuotena on päädytty liittokohtaisiin sopimuksiin.
Aiempina vuosina kokonaisratkaisuksi saatettiin nimittää ratkaisua, jossa oli mukana 60 % palkansaajista. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kokonaisratkaisut ovat koskeneet käytännössä kaikkia palkansaajia.
Epäluulo ensi vuoden alussa tehtävää kokonaisratkaisua kohtaan on suuri ammattiliitoissa. Niskuroiville liitoille kokonaisratkaisusta irtautuminen on kuitenkin kiusallista. Sen verran laajasti on keskitetyn ratkaisun erinomaisuutta ylistetty, ettei juuri kukaan uskalla julistautua tupon kaatajaksi.
Liittokohtaiset tarpeet verhotaan usein monimutkaisesti. Milloin on syynä joidenkin muiden liittojen hangoittelu, milloin kentältä tulee painetta jonkin alakohtaisen pulman ratkaisemiseen, joka ei sovi keskitetyn sopimuksen raameihin. Käytännössä puheet alakohtaisista ongelmista ovat sama kuin sanottaisiin, että meille enemmän kuin muille.
Työntekijäpuolella kokonaisratkaisut ovat kaatuneet yleensä kahdesta syystä. Syynä ovat joko olleet alakohtaiset erityisongelmat tai niiden alojen saaminen sopimukseen, joiden jäsenille ei tule liukumia. Samat kivet ovat nytkin kengässä.
Tulevan sopimuksen suurin pulma tulee olemaan eräiden julkisten alojen, kuten sairaanhoitajien ja opettajien erityisvaatimukset, joita tuskin saadaan sovitettua kokonaisratkaisun melko ahtaisiin raameihin.
Toinen mutka matkassa on ollut liukumattomien alojen kohtalo. Esimerkiksi 1995 -2000 keskimääräinen liukuma oli 1,5 %, kun sopimuskorotusten keskiarvo oli 2,7 %. Liukumat muodostavat vuosittaisesta ansioiden noususta yli kolmanneksen.
Keskusjärjestöjen olemassaolon oikeutuksesta suuri osa perustuu keskitettyihin sopimuksiin. Ne antavat keskusjärjestöille yhteiskuntapoliittista vaikutusvaltaa. Myös työnantajien keskusjärjestöissä asia on ymmärretty.
Euroopan yhteisen rahan myötä on keskitetyn sopimustoiminnan merkitys korostunut. Kun raha- ja valuuttakurssipolitiikka on siirretty kalupakista työkalumuseoon, korostuu valtion budjetti- ja työmarkkinapolitiikan merkitys. Työmarkkinajärjestöt ovat nyt ottamassa pienen tauon jälkeen vankemman otteen vallan kahvasta.
Yli 30 jatkuneen tupoilun aikana sopimusten sisältö on jossain määrin muuttunut. Nykyisin vakiintuneeseen kokonaisratkaisuun liittyy palkkaratkaisu, jossa on yleiskorotuksen lisäksi järjestelyvara, matalapalkkaerä, ansiokehitystakuu sekä jonkinlainen turva ennakoitua reippaampaan inflaatiota vastaan. Aiemmin sopimuksiin kuului indeksiehto, nykyään turvalauseke.
Kaikilla sopimuksen osioilla on merkityksensä. Järjestelyvaralla hoidetaan alakohtaisia asioita, ansiokehitystakuu on liukumattomien alojen vakuutus, matala- ja naispalkkaerillä turvataan tasa-arvoa ja turvalausekkeilla estetään inflaatiota nakertamasta korotusten ostovoimaa.
Työantajat ovat nyttemmin suhtautuneet melko suotuisasti kokonaisratkaisuihin. Sopimukset on tehty tasolla, joihin yrityksillä riittää maksuvaraa. Lisäksi tarjoutuu mahdollisuus päästä sanomaan painava sana talouspolitiikkaan. Nyt työnantajilla on painavaa sanottavaa verotukseen.
Tässä suhteessa painopiste on selvästi muuttunut. Aiemmin ay-liikkeen puolelta kiikutettiin pitkiä listoja valtiovallan edustajille työelämään koskevan lainsäädännön uudistamiseksi ja talouspolitiikan suuntaamiseksi. Vielä 70-luvulla työnantajat olivat melko passiivisia. Nyt myös työnantajilla on pitkät muistiot perusteluineen valtiolle vietävänä.
Nämä pitkät listat ovat pöydällä, kun Paavo Lipponen elokuussa yrittää harsia kasaan seuraavaa kokonaisratkaisua.
Akavan entinen puheenjohtaja Mikko Viitasalo kertoi syntymäpäivähaastattelussaan vuoden 1995 kierroksesta miten Lipponen herätti väsyneet neuvottelijat vielä yhteen yritykseen ja kas: sopimus syntyi. Seuraava sopimuksen aikaansaaminen saattaa edellyttää useampia herätyksiä.
Ammattiliittojohtajien asemiin ajo keväällä on ollut sen verran vastahankaista, että kokonaisratkaisua ei kasata ilman "pitkien puukkojen" yötä. Valtiovallan vankka panos on tarpeen. Vaalien alla siihen varmaankin - suhdannetilanteesta riippumatta - löytyy poliittista tahtoa.
Opettajat ja sairaanhoitajat eivät tuporuotuun asetu ilman riihikuivaa rahaa. Sellaista ei puolestaan voida sietää keskitetyssä ratkaisussa. Ympyrä on ennenkin neliöity: alakohtaiset erityiskysymykset hoidetaan ilman, että keskitetyn raamit hajoavat.
Pulmakysymykseksi tällä kierroksella saattaa koitua veroratkaisu. Akava ja työnantajat ovat jo keväällä liputtaneet suurituloisia suosivat ratkaisun puolesta. SAK:n hallituksessa sellainen ei mene läpi. Mutta eiköhän ratkaisu löydy. Onhan aiemminkin alennettu veroja kaikkia tulonsaajaryhmiä suosivasti. Ei toimi teoriassa, mutta toimii käytännössä.
Uskaltaisiko ennustaa? Kokonaisratkaisu syntyy vaikean raskauden jälkeen pihtisynnytyksellä. Lapsi on terve. Ay-jermut Hakanimen torilla jupisevat, että pääministeri runnoi.