Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.
Heljä Liukko-Sundströmin kuvakirja Toi rusakko (2008) ohjaa lapsia ymmärtämään erilaisuutta. Valkoiset puput luistelevat kannessa keskenään, helmat heiluen, kauempana kuikuilee rusakko yksinään.
Filosofi Kalle Haatanen puhuu uudessa esseekokoelmassaan Ei voisi vähempää kiinnostaa siitä, että yhteisöllisyys kuuluu suurten kriisien aikaan eikä sitä siksi nykyisin ole muualla kuin kohotuspuheissa. Kuinkahan suureksi kriisin täytyy tulla, jotta se synnyttäisi kaivattua yhteisöllisyyttä? Nyt jo näkyy pelottavasti se, että väkivaltaan turrutaan, kun se toistuu.
Viime viikkoina on nähty oikeastaan aika ällistyttävän yhteisrintaman synty. Tarkoitan Johanna Korhosen tapausta. Takavuosina tällaista kansalaisliikettä ei olisi noussut. Ei sen puoleen, ei olisi Korhonenkaan päässyt edes Lapin Kansan porrashavuille. Suomen kokoisessa maassa on oletettavaa, ettei päätoimittajiksi valittavien perhesuhteita tiedettäisi etukäteen. Mikä lie pannut nyt peräytymään porstuassa?
Johanna Korhosen tapaus - nimetään se näin, jotta asia saisi kasvot - osoittaa, että nyt on tullut julkisesti määritellyksi, mikä ei ole niin sanotusti poliittisesti korrektia. Se näkyy siinä, että vastapuhe esimerkiksi työnantajan oikeuksista on ollut käytännössä olematonta.
Työkeskeisessä kulttuurissamme on kuvaavaa, että asennoitumista homoseksuaaleihin määritellään nimenomaan työsuhteen kautta. Se on jotenkin konkreettisempaa kuin toivoton kiistely homoparien siunaamisesta, puhumattakaan piispojemme juuri julkaisemasta Rakkauden lahja -kirjasta, joka yrittää paimentaa ihmisen seksuaalisuutta. Michel Foucault oli totisesti oikeassa väittäessään, ettei seksuaalisuus ole meille tabu vaan että puhumme siitä koko ajan.
Korhonen on itse määritellyt potkunsa tasa-arvokysymykseksi, ei vähemmistökysymykseksi. Pohjoismaissa feminismi onkin ollut nimenomaan tasa-arvofeminismiä. Niinpä 1900-luvun niin sanottu naiserityisyysfeminismi, joka julisti, että naiselle tärkeintä on äitiys, mies ja nainen itse, lakaistiin syrjään.
Muun muassa Jouni Tervo on todennut Korhos-jutun olevan yksi merkki siitä, että mediaa vaaditaan läpinäkyvämmäksi. Edellinen huomautus medialle tuli Jokelan tapauksen yhteydessä, ja media vastasi kuin moitteista loukkaantunut kakara: vaikenemalla ja jättämällä yhteisen surutyön käsittelyn kesken.
Keskustelussa on ollut huomaavinaan pohjoisen ylireagointia suhteessa siihen, mitä etelä, toisin sanoen Helsinki, meistä miettii. Ikään kuin olisi itse sisäistetty Pentti Saarikosken ajatus siitä, ettei Toijalan takana ole mitään, tai Richard Floridan ja muiden gurujen opit siitä, että menestyäkseen ja luovana esiintyäkseen kaupungin on oltava suvaitsevainen vähemmistöjään kohtaan.
Mitä tuohon etelään tulee, kovin nopeasti siellä lyötiin lestadiolaisuus-selitys päälle. Sitä kaappia olisi syytä avata, jos on tärkeää, mitä meistä ajatellaan. Ja eiköhän sitä paitsi moni niin etelässä kuin pohjoisessa valitettavasti ajattele kuin Heikki Tuomi-Nikula. Yleisin kansalaisaktivismin muotohan tunnetusti on istua toisen housuilla tulessa.
Kaunokirjallisuudelle, jolla luontojaan on lehtiä väljempi rekisteri käsitellä arkoja asioita, homoseksuaalisuus on meillä ollut vaikea pala. Nuortenkirjallisuuteen, joka yleensä reagoi aikuiskirjallisuutta nopeammin, se tuli kunnolla vasta 2000-luvulla, Ruotsin vahvan nuortenromaanin jälkivedessä.
Nuortenkirjallisuudessa homoseksuaalisuus sijoitettiin ensin taiteen alueelle. Kuvattiin tyttöä, joka ihastuu taiteelliseen poikaan ja joutuu miettimään asiat uusiksi, kun tämän suuntautuneisuus selviää.
Meillä ei ole varsinaista gay-kirjakulttuuria, kun Pirkko Saisio ei yksin kulttuuriksi riitä. Sen sijaan on pitkä perinne vihjailla ja ladata jännitystä. Varsinkin dekkarille tämä on ollut suorastaan ominaista.
Homoseksuaalisuutta on yleisemmin kuvattu miesten välisenä. Siksikö että kaikki yhteiskunnallisesti merkittävä liittyy yleensä miehiin? Vaikuttaako lesbous ikään kuin joltakin vähäisemmältä, helpommin sulatettavalta, ellei jopa pikkiriikkisen hymähdettävältä?
Kun Anna-Leena Härkönen kirjoittaa uudessa romaanissaan Ei kiitos (2008) naisesta, joka kärsii siitä, ettei saa (avio)seksiä, hän on sortunut mitättömään aiheeseen, verrattuna teoksiin, joissa huolestutaan peräkammarin poikien seksivajeesta.
Edellisen kerran asiaa testattiin viime keväänä Mannerheim-animaation yhteydessä, siis taiteessa. Muistamme ärtymyksen. Kun nyt Jari Tervon Troikassa Mannerheim rakasteli junassa Etsivän Keskuspoliisin passitoimiston (nais)apulaispäällikköä, välillä Helsinki-Tampere - se kesti ennen nykyistä kauemmin - kukaan ei näytä hermostuvan.
Ruotsalaisen Leif G. W. Perssonin erinomaisessa dekkarissa Putoaa vapaasti kuin unessa (2008) todetaan kuivasti, että Olof Palmen suurin turvallisuusriski olivat hänen bordellijuoksunsa.
Koska kulttuurimme ja yhteiskuntamme on ollut varsin yhtenäinen, meillä ei ole ollut isoa pakkoa pohtia rusakkokysymyksiä, koskivat ne sitten seksuaalisuutta tai rotua. Sen näkee jo siitä, miten vaikea on suhtautua siihen, että venäläinen asutus ulottuu nykyisin jo Keski-Suomeen.
Televisiosarja Pieni moskeija preerialla laskee ihastuttavasti leikkiä amerikkalais-kanadalaisilla vähemmistöillä, islamilaisilla ja homoseksuaaleilla, jotka määrittävät itsensä Dorothyn ystäviksi. Muistattehan ihmemaa Ozin Dorothyn ja laulun sateenkaaresta?