Opetusministeriön asettama tohtorintutkintotavoite vuodelle 2008 on 1 600, mitä yleisesti on kritisoitu liian korkeaksi. Työttömyysluvut kuitenkin osoittavat, että kouluttautuminen kannattaa. Kun maamme yleinen työttömyysaste on noin 8 prosenttia, maistereilla se on 3,5 prosenttia ja tohtoreilla 1,5 prosenttia.
Oulun yliopistossa kaksi vuotta sitten tehdyn selvityksen mukaan Oulusta valmistuneet tohtorit ovat työllistyneet hieman paremmin kuin maamme tohtorit keskimäärin. Uusista tohtoreista jo joka neljäs sijoittuu elinkeinoelämän palvelukseen. Yliopistot eivät tarvitse vuosittain 1 600 uutta tohtoria henkilökuntaansa, vaan entistä suuremman osan tulee löytää työpaikkansa yliopistolaitoksen ulkopuolelta.
Suomi uskoo menestyvänsä osaamisella. On siten loogista, että globalisoituvassa ja muuttuvassa yhteiskunnassa tohtoreille myös löytyisi runsaasti työtehtäviä. Suomen tutkimus- ja tuotekehityspanostus bruttokansantuotteeseen suhteutettuna (noin 3,5 prosenttia) on maailman huippua. Samoin tutkijoiden määrä työvoimasta on maailman korkein (noin 13 tutkijaa 1 000 työntekijää kohti). Teollisuuden panostus Suomen t&k-panostuksesta on yli 70 prosenttia, mutta vasta 3 prosenttia sen tutkimushenkilökunnasta on tohtoreita.
Tietointensiivistä suurteollisuutta ja niiden tutkimus- ja tuotekehitysyksiköitä lukuunottamatta elinkeinoelämässä vielä vierastetaan tohtorien palkkaamista. Tämän osoittaa muun muassa Suomen Akatemian Taloustutkimuksella teettämä selvitys. Vain 8 prosenttia yrityksistä pitää tohtorin palkkaamista tarpeellisena.
Toisaalta eräs tohtorikouluissa opiskeleville väitöskirjatyöntekijöille osoitettu kysely paljasti, että tohtorintutkinnon jälkeen ensisijaisesti halutuin työpaikka oli oma yliopisto, seuraavaksi jokin toinen yliopisto tai tutkimuslaitos ja vasta sen jälkeen elinkeinoelämä. Lisäksi huolestuttavan moni väitöskirjatyöntekijä aloittaa jatko-opiskelun vain siksi, että muuta työtä ei ole tarjolla. Nämä jatko-opiskelijat myös siirtyvät yleensä välittömästi työelämään yliopiston ulkopuolelle, kun siihen tilaisuus tarjoutuu.
Yhteiskunnan kannalta ratkaisu ei olekaan huono, mutta yliopisto menettää näin tohtorintutkintoja ja sitä kautta rahoitustaan. Erityisen yleistä tämä on elinkeinoelämää lähellä olevilla koulutusaloilla. Siirtymistä työelämään yliopiston ulkopuolelle lisää jatkokoulutusrahoituksen määräaikaisuus ja siitä johtuva epävarmuus. Tilannetta helpottavat tohtorikoulut ja niiden tarjoamat jatko-opintopaikat, joita ei kuitenkaan riitä kaikille.
Sekä yliopiston, opiskelijan että yhteiskunnan etu olisi, että ammattimaisen tutkijanuran edellytyksiä parannettaisiin selvästi Suomessa. Suomen Akatemia on jo alkanut panostaa tähän sekä Euroopan unionilla on suunnitelmat kansainvälisen tutkijanuran edistämiseen.
On huomattava, että yksityissektorilla ei ole olemassa erikseen vain tohtoreille tarkoitettuja työpaikkoja ja julkisella sektorillakin vain harvoin viran pätevyysvaatimuksissa edellytetään tohtorintutkintoa. Elinkeinoelämälle tutkintonimike ei ole tärkeintä, vaan mitä sen suorittanut henkilö osaa.
Tohtorinkoulutuksen tulee siis ottaa huomioon väitöskirjatyön ja sen tieteellisen tason ohella ne taidot, joita työelämä edellyttää. Tohtorintutkinto on osoitus siitä, että henkilö on syvällisesti perehtynyt oman alansa tiettyyn osa-alueeseen ja hallitsee sen keskeisimmät tutkimusmenetelmät sekä on kykenevä ja halukas oppimaan uutta.
Lisäksi tohtorinkoulutuksessa tulee kiinnittää huomiota siihen, että tohtorintutkinnon suorittanut on kykenevä etsimään tietoa, arvioimaan sen luotettavuutta, soveltamaan sitä. Hänen tulee pystyä laatia tutkimusprojektisuunnitelmia kustannustietoisesti, toimimaan työyhteisöissä ja eri tutkimusverkostoissa, johtamaan tutkimusryhmiä sekä omattava lisäksi hyvät suulliset ja kirjalliset kommunikaatiotaidot.
Nyt keskustellaan väitöskirjojen tasosta. Väitöskirjojen tason laskua mitataan yleensä yksittäisillä väitöskirjoilla tai olettamuksella, että kun keskimääräinen väittelyikä on laskenut ja kun toisaalta väitöskirjoja syntyy nyt entistä enemmän, ne eivät siksi voisi olla tasoltaan yhtä hyviä kuin aikaisemmin. Jatko-opiskelussa odotetaan nykyisin hyvää ja tehokasta ohjausta ja tohtorintutkinnon tulisi valmistua noin neljässä vuodessa.
Mikko Puhakka ja Matti Viren painottavat tuoreessa artikkelissaan väitöskirjojen laatua ja esittävät, että ainakin väitöskirjojen laadun varianssi on kasvanut eli hyväksyttyjen huonojen väitöskirjojen määrä on heidän mukaansa kasvanut. He ovat muun muassa arvioineet neljä omalta tai lähialaltaan hyväksyttyä väitöskirjaa ja todenneet ne kehnoiksi. Kehnoja väitöskirjoja ei tarvita, mutta niitä on ollut toki ennenkin.
Yhdelläkään yliopistolla ei ole varaa tutkintojensa tason laskuun siitäkään huolimatta, että perusrahoitus on sidottu tutkintojen määrään. Kilpailu kovenee ja siinä menestyvät ne, jotka varmistavat toimintansa laadun ja hankkivat maineensa rautaisella osaamisella. Uskon, että yliopistot huolehtivat tutkintojensa tieteellisestä tasosta kun vain yliopistojen yleiset toimintaedellytykset turvataan.
Väitöskirjatyö tehdään enenevässä määrin hyvissä kansainvälisissä tutkijaryhmissä ja tutkijakouluissa ja väitöskirjan osajulkaisut julkaistaan entistä enemmän hyvissä arviointimenettelyä käyttävissä kansainvälisissä julkaisusarjoissa.
Rohkenen väittää Suomen tieteellisen tutkimuksen tasoa ja muutosta käsittelevien useiden kansainvälisten arvioiden perusteella, että yliopistoissamme hyväksyttyjen väitöskirjojen laatu on yleisesti kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana.