Kaikille avoin seminaari Yhteiskunta lasten- ja nuortenteatterissa tänään kello 13-16 Nukun tanssisalissa. Keskustelijoina mm. teatterinjohtaja Anu Saari, kriitikko Suna Vuori ja ohjaaja Otso Kautto. Puheenjohtajana ohjaaja Mikko Roiha.
"Lastenkulttuurin sudenkuoppa on se, että lastenkulttuuria tekevät aikuiset väittävät maailman toiseksi kuin mitä se on", sanoo ohjaaja Mikko Roiha.
Hän ihmettelee, miksi yhteiskunta puuttuu lasten ja nuorten teatterista. Miksi tausta leikataan pois. Aikuisten teatterissa yhteiskunnallisuus sen sijaan on ruvennut uudelleen näkymään.
"Ryhmäteatteri tekee yhteiskunnallista teatteria linjakkaasti tällä hetkellä, Kristian Smeds ja Samuli Reunanen tekevät. Mutta miksi sitä tapahtuu niin vähän lastenkulttuurin puolella?" Roiha heittää.
"Tullakseen arvostetuksi lastenteatterin täytyy muuttua yhteiskunnalliseksi", Roiha totesi kollegalleen Maarit Ruikalle pari vuotta sitten. Siitä asia jäi kytemään hänen mieleensä.
"Yhteiskunnallisella teatterilla tarkoitan semmoista, joka oikeasti puhuu ongelmasta, joka on nuorten todellisuutta tänä päivänä. Se ei pyri luomaan kuvaa, että elämme fantasiamaailmassa, jota ei todellisuudessa ole olemassa", Roiha määrittelee.
Pakoa vai piilottelua
Mikä sitten on syy yhteiskunnan näkymättömyydelle. Onko lastenkulttuuri todellisuuspakoista sadun sumutusta vai eivätkö tekijät tunne lasten ja nuorten todellisuutta?
"En usko, että tekijät ovat irti nykytodellisuudesta, mutta lastenkulttuuria ei viitsitä ajatella", Roiha täräyttää. Hän peräänkuuluttaa uutta lukutapaa.
"Lastenkulttuurin ongelma on, ettei haluta nähdä pidemmälle. Ei haluta nähdä, että se materiaali on itse asiassa tässä, käsillä, vaan sitä haetaan jostain muualta. Miljöön, todellisuuden puuttuminen ärsyttää."
Eemeli ja Alice Miller
Yhteiskunta ja kirjailijan tausta ovat Roihan mielestä näkyvissä Philip Ridleyn teksteissä, joita Roiha on ohjannut kaksi. Oulun kaupunginteatteri kantaesitti Dakotan 2000 ja Näty Kipinähain 2004.
"Ridley käyttää maailman raadollisuutta, sen tuhoutumista, saastumista, epäonnistuneita ihmissuhteita. Ja silti hän näyttää, että eläminen on mahdollista."
Kysymys ole vain teksteistä vaan myös tulkinnoista.
"Voidaanhan sitä ottaa vaikka Prinsessa Ruusunen ja tehdä se murrosiän kuvauksena. Voidaan tehdä Vaahteramäen Eemeli, mutta lukea se Alice Millerin kautta lahjakkaan lapsen tragediana sen sijaan, että Eemeli on vain vekkuli lapsiriiviö, jolla on hirveä määrä energiaa."