Sadun kertominen tai esittäminen uskottavasti ei ole lastenleikkiä. Lapset ovat todellinen raati, johon mikä tahansa ei uppoa.
Raahen Pekkateatterin kunnianosoitus satusetä H.C. Andersenille läpäisi lapsiraadin ja sai ansaitsemansa suosionosoitukset.
Sari Ohinmaa on hieman käsitellyt tuttua satua todellisesta prinsessasta, joka tuntee herneen kahdentoista untuvapatjan läpi, ja saanut ympätyksi siihen riittävästi todellisuutta, sadun hohtoa silti hukkaamatta.
Vaahtokarkkeja mutustava kuningatar paapoo aikamiespoikaansa, hovinarri Hassu viihdyttää ja epäsopivat prinsessat esittäytyvät ilman kiirettä ja hoppua.
Laulut rytmittävät kohtauksia, mutta laulunäytelmäksi en tätä kyllä kutsuisi, vaikka lähes jokaiselle roolihenkilölle onkin tehty oma laulunsa.
Uudessa Pekkateatterissa on vaaleutta ja ilmavuutta ja sitä hyödynnettiin muutoin pelkistetyssä lavastuksessa. Sadun hohtoa saatiin tyllillä ja pehmeillä pastellisävyillä. Valojen käyttö tunnelmien luojana oli oivaltavaa, sillä jäätiköllä yleisökin tunsi palelevansa ja hiekka-aavikolla hiki puski pintaan.
Näyttämöä ei ole eristetty tumman verhon taa, vaan näyttelijät ja yleisö pääsevät vuorovaikutukseen toistensa kanssa. Ainakin lasten kanssa intiimiys toimi loistavasti.
Todellinen prinsessa saapasteli hoviin sadetakissa. Hän oli lapselle tuttu ja turvallinen. Ei ihme, että prinssi Wille von Finlandkin ihastui heti.
Hernetestin läpikäytyään prinsessa Anna oli hoviväen kanssa valmis onnelliseen loppuun, niin kuin kaikissa todellisissa saduissa kuuluukin.