Jalkapallon erikoisseuraa AC Oulua ponnekkaasti kohti pääsarjaa hinaava Miika Juntunen on tottunut sanomaan asiat niin kuin näkee niiden olevan. Miehen itsetunto on kunnossa, joo-joo-mieheksi hän ei ole alkanut koskaan.
Juntusella on ystäviä ja toki myös vihamiehiä. Mies ja suorasukainen toiminta herättävät tunteita laidasta laitaan. Juntunen pitää kiinni siitä, minkä tietää olevan oikein. Jääräpää hän ei ole: periksi hän antaa kuitenkin vasta sitten, kun hänelle on perusteltu asioiden olevan toisin.
Jotkut väittävät, että energiaa pursuavalla Juntusella ei ole lainkaan sydäntä. Ne, jotka tuntevat perheenisän ja tulisieluisen managerin lähemmin, vakuuttavat täysin päinvastaista.
Jotkut tietävät, että kyllä hänellä sydän on, vieläpä erittäin lämmin, ja että aivan hyvin se saattaa olla jalkapallon muotoinen.
Lähipiiri tietää, että Juntunen on avoin, herkkä, oikeudenmukainen ja vilpitön ihminen.
Jalkapallokipinä tarttui taitavaan keskikenttäpelaajaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän 15-vuotiaana kesällä 1980 nousi OPS:n mestarijoukkueeseen.
Nuorukainen oli rippikoululeirillä Tornion Karungin Aapajärvellä, kun joukkue matkusti otteluun Valkeakoskelle. Juntunen ei päässyt kuitenkaan mukaan, koska hän ei yllätyksekseen saanut vastaavalta papilta lomaa.
Rippikoululainen Juntunen ei voinut sulattaa asiaa. Vallankin, kun loman evännyt oli hänen oma veljensä ja tuleva rippi-isä, nykyinen Alatornion kirkkoherra Ari Juntunen.
Oulusta Miika Juntunen siirtyi pelaamaan Kuopioon. Kerrotaan, että valmentaja Martti "Mörkö" Räsäsen kanssa pelaajan ajatukset eivät aina menneet täysin yksiin.
Joukkue oli kärsinyt katkeran tappion. Seuraavissa harjoituksissa "Mörkö" oli ollut äkäisenä ja tiukan puhuttelun jälkeen komentanut pelaajat ylimääräiseen höykkyytykseen Puijon portaille. Juntuselle hän oli murahtanut, että sinä voit aivan hyvin ottaa tämän muovisen kaivinkoneen ja painua sen kanssa leekaamaan siksi aikaa tuohon pituushyppypaikan hiekalle.
Syksyllä juuri 19 vuotta täyttänyt Juntunen jätti Kuopion ja muutti synnyinkaupunkiinsa Kemiin.
Juntusilla on kolme poikaa. Keskimmäinen Matias pelaa jalkapalloa Ylöjärven Ilveksessä, mutta ei ihan vielä kuulemma pärjää isälleen. On niitäkin, jotka epäilevät asian olevan päinvastoin.
Kodin vieressä on pieni kenttä, joka talvella jäädytetään. Perheenpää on pitänyt vanhat jääpalloluistimensa visusti tallessa ja ehtii muutaman kerran talven aikana näyttämään ylöjärveläisille, miten Oulussa aikoinaan riplattiin, pistettiin öögeliin ja ylipäätään pelattiin jääpalloa.
Mukana on tietysti myös Matias, joka osaa olla ylpeä isästään, tämän kikkailutaidoista, mutta ei niinkään hänen 1970-luvun hokkareistaan.
Kotonaan Miika Juntunen on hellä, rakastava ja rakastettava isä ja aviopuoliso, jolle perhe ja omasta kodista aikanaan imetyt kristilliset arvot ovat keskeisiä asioita.
Työ on vienyt Juntusta tien päälle. Ylöjärven Pihatanhualla on opittukin arvostamaan hetkiä, jolloin isä pääsee taas kotiin omiensa pariin.
Sitä odottaa myös Joona, 2, joka ohjaa silloin isänsä kädestä pitäen sohvalle lukemaan uutta kuvakirjaa. Tai olohuoneen lattialle painimaan tai päristelemään uusilla kilpa-autoillaan.