USA (1999). Kesto:115 min. Ohjaaja Jem Cohen.
Studio to, la,su.
Tänään alkavilla Oulun musiikkivideofestivaaleilla nähtävä rockdokumentti Instrument kertoo washingtonilaisen Fugazi-yhtyeen elämästä kahdentoista vuoden ajalta.
Soitto tiivistyy, pojat muuttuvat miehiksi, mutta nykyisin jo veteraaniyhtyeeksi luokiteltavan Fugazin poliittisesti korrektit mielipiteet kestävät sellaisinaan läpi dokumentin.
Hard coren, punkin ja meluisan rockin välillä seilaava Fugazi pysyy perinteisen punk-ideologian mukaisesti loitolla ylikansallisista levy-yhtiöistä ja kustantaa levynsä itse. Keikat tehdään vain ikärajattomissa paikoissa ja lippujen hinnat pidetään mahdollisimman matalana.
Lisäksi Fugazi-miehet vastustavat väkivaltaa sen kaikissa muodoissa, mikä näkyy dokumentissa vokalisti-kitaristi Ian MacKayen terävinä kommentteina muutamille aggressiivisina riehuville katsojille.
Hard core -keikoilla riehumaan tottuneelle yleisönosalle MacKayen kurinpito tuntuu vaikeasti ymmärrettävältä.
Enimmäkseen keikkalavoilla ja yhtyeen harjoituskämpillä taltioitu Instrument on myös siitä harvinainen rockdokumentti, että keskipisteenä oleva yhtye on jokaisena hetkenä selvin päin. Drinkkien ja savukkeiden sijasta soittajien kourissa nähdään teekuppeja ja kasvislounaita.
Ohjaaja Jem Cohenin tapa sekoittaa mustavalkoista ja värillistä kuvaa toimii, samoin eri formaattien - 8 mm, 16 mm ja video - limittäminen.
Erityisen viihdyttäviä, surrealistisia suorastaan, ovat välähdykset yhtyeen alkutaipaleelta, joissa yhtyeen vokalisti-kitaristit MacKaye ja Guy Picciotto ovat opiskelija-tv:n hämmentyneen tyttötoimittajan haastateltavina.
Instrument eroaa perusvireeltään melkoisesti Oulun musiikkivideofestivaaleilla aiemmin nähdystä Radiohead-dokumentista Meeting People Is Easy. Siinä missä Radiohead näyttäytyi äkillisestä suosiosta ahdistuneena superyhtyeenä, Fugazi näyttää kokevan elämän rockbändinä kokonaan toisin.
Fugazin jäsenet puhuvat rockin soittamisesta elämäntehtävänään. He eivät valita tekemistään valinnoista, eivätkä niiden seurauksista.
MacKaye sanoo yhtyeen soittavan ihmisille eikä kuluttajille. Hyväntekeväisyyskeikat, oma piskuinen levy-yhtiö ja rajallinen, mutta innokas yleisö, ovat heidän elämäänsä.
Yli kymmenen vuoden tiivistäminen kompaktiin pakettiin on vaikeaa Coheninkin tapaiselle kokeneelle ohjaajalle. Liki kaksituntinen dokumentti polkee loppua kohden paikallaan menettäen osan jännitteestään.