Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Pääministeri Matti Vanhanen on viime viikkoina saanut osakseen julkisuutta, jossa on vahvasti pahansuopia piirteitä. Kysymys ei ole nyt hänen avioerostaan vaan kuusi vuotta vanhan juorun esille kaivamisesta, joka on saanut osassa lehdistöä massiivisia piirteitä. Mistä kaikki lähti ja mikä oli tarkoitus? Ketkä hyötyvät, jos pääministerin maine saa lommoja?
Oliko tarkoitus vaikuttaa siihen, ettei Vanhanen asettuisi presidenttiehdokkaaksi? Minusta on mentävä presidentinvaalien yli seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka ja nähtävä presidentinvaali eduskuntavaalien valmistavana vaiheena.
Tuossa asetelmassa saa näet selityksensä sekin, miksi Matti Vanhanen yleensä asettui keskustan presidenttiehdokkaaksi. Luonnollisin valinta olisi Vanhaselle ollut jo alun perin kieltäytyä ehdokkuudesta. Pääministeri on maan keskeinen poliittinen hahmo, eikä aktiivipoliitikon olettaisi siltä paikalta suuntautuvan mihinkään muuhun kuin jatkamiseen samassa tehtävässä.
Haastattelussa Vanhaselta kysyttiin, miksi hän pyrkii presidentiksi. Pääministerin vastaus oli vaisu ja vähän onneton: koska se on korkein virka. Niin, seremoniaalisesti ja protokollan kannalta se kyllä on korkein, mutta ei enää muuten. Päätösvaltaa ja vaikutusmahdollisuuksia pääministerillä on paljon enemmän.
Mutta presidentin tehtävään liittyy jotain, millä on merkitystä puolueille. Se on se suuri julkisuus, mikä tälle instituutiolle annetaan. Tärkeä osa tästä julkisuudesta yhdistyy presidentin vaalitapaan, suoraan kansanvaaliin. Vaalitapa antaa virheellisen kuvan presidentin asemasta, mutta väliäkö sillä.
Tätä virheellistä kuvaa media vahvistaa parhaansa mukaan sillä suhteettomalla julkisuudella, minkä se antaa presidentinvaalille kaikkine valmisteluineen, ehdokasasetteluineen ja ehdokasehdokkaiden keskinäisine kilvoitteluineen. Tästä julkisuudesta ei eduskuntavaalien voittoa tavoitteleva puolue voi olla poissa. Se ei liioin voi olla tavoittelematta sitä poliittista hyötyä, sitä näyttävää todistusta puolueen erinomaisuudesta, minkä virkatoimissaan hyörivä "oma" presidentti seuraavien kuuden vuoden aikana antaa.
Presidentinvaali on lähtöalusta eduskuntavaaleja varten.
Matti Vanhasesta on tullut se vaikutelma, että hän on, paitsi tunnollinen ja luotettava henkilö, solidaarinen puolueelleen. Seuraavaan presidentinvaaliin hän on paras mahdollinen ehdokas keskustalle - ja se tiedetään muissakin puolueissa. Sitä paitsi hänellä on sama etu kuin presidentti Halosella: pääministerin jokainen toimi tuo automaattista julkisuutta ja - jos hyvin mennään - välittää positiivista sanomaa suorittajastaan.
Hyvä ehdokas Suomen keskustalla ei ole hyväksi kilpaileville tahoille - vaikka Tarja Halosen suosio kestäisikin valintaan asti. Hyvän ehdokkaan menestystä voidaan ehkä heikentää lehdistössä kierrätetyllä juorulla. Vaalivoitto, joka joittenkin mielestä hankittiin väärin keinoin, voi edelleen hiertää jossain.
Matti Vanhasen kimppuun yritettiin jo kerran aikaisemminkin. Sillä kertaa ei ollut kyse yksityisyyden piiristä. Toiminta meni niin, että maineestaan kiinni pitävä suurlehti ensin hankki professori Tatu Vanhaselta haastattelun, jossa käsiteltiin tämän kannattamia, kohtalaisen kiistanalaisia sosiobiologisia teorioita. Tutkijapiirit olivat jo vuosia tienneet Tatu Vanhasen teorioista, ei niissä enää mitään uutisarvoista ollut. Mutta jossain katsottiin ne uutisarvoisiksi siinä vaiheessa, kun teorioiden esittäjästä oli tullut pääministerin isä.
Haastattelun julkaisemisen jälkeen Matti Vanhanen yritettiin panna moraaliseen ja yhteiskunnalliseen vastuuseen isänsä kirjoituksista tai pakottaa hänet kieltämään isänsä. Kaunista toimintaa. Äskeinen yritys oli siis jo toinen. Siinä ei ansaa tarvinnut viritellä laatulehden haastattelulla, vaan pohjan toiminnalle loi pääministerin ja hänen puolisonsa yhteistoimin antama avioeroilmoitus.
Mitä vielä on tulossa?
Lehdistö on poliittisen vallankäytön kontrollin tarkoituksessa saanut joitakin erioikeuksia julkisessa tehtävässä olevan henkilön yksityiselämän käsittelyssä. On pidettävä tarkkaa huolta siitä, ettei noita erioikeuksia käytetä väärin. Lain avaamaa aukkoa on käytettävä harkinnalla. Rikoksista en nyt puhu. Tieto rikoksesta voi olla arkaluontoinen tieto, mutta yksityisyyteen sanan varsinaisessa merkityksessä se ei kuulu, sen enempää kuin tieto liiketoimistakaan.
Näiden tietojen julkistamisesta on omat säännöksensä. Muuten on muistettava, että poliitikon yksityisyyteen puuttumisen täytyy olla erittäin hyvin perusteltu harvinainen poikkeus, eikä jokapäiväisen toiminnan tavanomainen käytäntö. Kyseessähän on sellainen yksilön perusoikeuden (yksityisyyden suojan) rajoitus, joka on säädetty pelkästään tavallisella lailla.
Kyllä susi syitä löytää, kun syödäkseen haluaa. Aina voi väittää, että yksityiselämän tirkistelyllä hankittu tieto antaa ainesta sen arviointiin, mitä kukin on miehiään tai naisiaan tai mikä on henkilön tulevaisuuden ennuste - pääministeriksi saakka. Lääkärillä käynyt ministeri varmaan salaa jotain yhteiskunnallisesti tärkeää, kun ei kerro heti siitä julkisuudessa. Jos puolisot nukkuvat eri vuoteissa, se varmaan vaikuttaa kielteisesti ministerin koko virkatoimintaan. Ei mitään rajaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Tirkistely ja juoruilu eivät ole poliitikon vallankäytön valvomista, vaan silkkaa sensaation halua, uteliaisuuden tyydyttämistä ja paljon muutakin. Tirkistelijän on sitä on vaikea myöntää. Harva ammattikunta on niin vakuuttunut omasta erehtymättömyydestään ja ehdottomasta oikeassa olemisestaan kaikissa tekemisissään kuin tarvittaessa vakaumuksen syvällä rintaäänellä itseään puolusteleva tirkistelijäin ja juoruilijoiden ammattikunta.