Timo K. Mukasta on ilmestynyt vuoden sisällä kaksi väitöskirjaa, mutta ne ovatkin sitten ensimmäiset. Mukka on vuosikymmenet ollut yksi kirjallisuudentutkimuksen pitäisi, pitäisi -kohteista.
Leena Mäkelä-Marttisen väitöskirjassa Olen maa johon tahdot (2008, Helsingin yliopisto) Mukan koko tuotannon lävistää balladin ajattomuuden ja syöverinaturalismin ajallisuuden yhteiselo ja myyttien jumalhämärä.
Joensuussa viime lauantaina tarkastettu Elina Armisen Keskeltä melua ja ääntä puolestaan asettaa Mukan myöhäisromaanit osaksi yleistä 60-lukulaista maailmankuvan ja muodon hajoamista. Mukkaa tutkivat nyt nuoret, jotka eivät olleet kohteensa kuollessa vielä syntyneetkään.
Nuorista tutkijoista Toni Lahtinen on tulkinnut Mukan teoksia ekonäkökulmasta, esimerkiksi Kyyhkyä ja unikkoa ekokatastrofin kuvauksena. Hän sekä pohjoista kirjallisuutta maantieteen näkökulmasta tutkinut Juha Ridanpää ovat nostaneet näkyviin Samuli Paulaharjun merkityksen nuoremmilleen, myös Mukalle.
Mukka-tutkimus viestii siitäkin, että niin kirjallisuushistoriallinen kuin yhteiskuntakriittinen ote ovat taas kotoutuneet kirjallisuuden tutkimukseen. Kirjallisuushistoria elää nousukautta; Suomi on esimerkiksi mukana pohjoismaisen kirjallisuuden historia -hankkeessa.
Meillä 60-luvun eläneillä on Mukan suhteen yhteisesti jotenkin syyllinen olo. Vuosikymmenenhän piti olla salliva ja vapaa, ihan toista kuin 50-luvun ummetus.
Kun me itseruoskintaa rakastavat ja kauniisti katuvat suomalaiset emme muuta keksi, mumisemme Lapin kesää, jolloin kaikki kukkii niin nopeasti. Juuri tästä myytistä Mukka yritti itse kimpuroida eroon ehdottamalla perustettavaksi kunnankirjailijan virkoja. Ehdotus toteutuikin myöhemmin, tosin läänintaiteilijasysteeminä.
Myös Erno Paasilinnan lähielämäkerrassa, joka ilmestyi vuoden kuluttua Mukan kuolemasta, tuntuvat syyllisyyden okaat. Teos, "elegia", sanoi Paasilinna, on syystä elämäkertakirjallisuutemme klassikoita, eikä sen ja "Syntisen laulun" filmatisoinnin merkitystä Mukan maineen vakauttamisessa kannata aliarvioida. Antti Tuuri kertoo uudessa Erno Paasilinna -teoksessaan, ettei Mukan kuollessa hänen arvoaan välttämättä vielä ymmärretty pohjoisissakaan kulttuuripiireissä.
Lojaali ja lahjomaton Paasilinna suuttui ystävänsä puolesta myös siitä notkeudesta, jolla Mukka kuoltuaan rehabilitoitiin. Mukan esikoista kritikoinut Eila Pennanen sai vähän kohtuuttomastikin ikitäplän otsaansa.
Näin jälkiviisauden makeudesta Mukan kohtalo antaa mahdollisuuden taivastella median vallantäyteyttä, joka todellakaan ei ole vain tämän päivän ilmiö. Nykyisin se vain on keskitetympää, kun viidennes kansasta lukee aamukahvillaan Helsingin Sanomia.
Nettikeskustelu vuodelta 2005, yli kolmekymmentä vuotta Mukan kuolemasta, osoittaa tarvetta saada nimenomaan media vastuuseen. Keskustelijat kysyvät, kuka oikein oli se Rauno Jaakkola, joka kirjoitti Hymyyn kohtalokkaan artikkelin "Riiput ristillä jo Timo K. Mukka". Jos hän oli jatkuvasti tuottelias dekkarikirjailija Risto Juhani, äijän dekkareidenkin on pakko olla moraalittomia.
Ikivanha kysymys kuuluu, voiko huono ihminen olla hyvä kirjailija ja päinvastoin? Menikö esimerkiksi Matti Rossin teoksista maku, kun mies ryhtyi kielikelloksi? Tai Hannu Salamasta, joka varsin myöhäisessä vaiheessa hoksasi, että olikin halunnut pilkata Jumalaa Juhannustansseillaan? Naapurimme norjalaiset puolestaan ovat koko kuluvan Hamsun-merkkivuoden kärvistelleet muistoa nobelististaan, joka hurrasi natsien sukellusveneiden menestyessä. Meillä pähkäiltiin 60-luvulla, onko performatiivisesti viinaa latkiva kirjailija vähemmän vai päinvastoin enemmän varteenotettava myös taiteilijana.
Kuinkahan paljon Mukka-kritiikkiin vaikutti se, että pohjoinen alkoi juuri 60-luvulla perätä etelältä oikeuksiaan ja koskiaan ja että puhuttiin jopa omasta tasavallasta? Mukkakin ehdotti omaa pohjoista tasavaltaansa, jossa muualla kielletyt tunteet, halut ja perversiot saisivat kotosijaa. Samassa numerossa kuin Mukasta Hymy kirjoitti muistakin pohjoisen taiteilijoista. Rovaniemen kaupunginjohtaja Tuure Salo sen sijaan, paremmin varustettu kun oli, sai estetyksi itseään koskevan kirjoituksen.
Elina Arminen on havainnut, että 60-luvulla vannottiin tavallisen ihmisen, puhekielen ja arkikokemuksen nimiin mutta kirjoitettiin niin, että snobeillakin oli paikoin vaikeuksia ymmärtää. Toinen puoli asiaa on, että tällä tavoin valmennettiin lukijoita uusiin lukutapoihin ja siihen sallivaan moninaisuuteen, joka nyt on selviö.
Monet muutkin nykyiset kulttuuri-ilmiöt juontuvat 60-luvulta. Vaikkapa ihmisen seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden korostaminen ja ajatus sukupuolen elastisuudesta sekä huomion kiinnittäminen naisten, lasten ja vanhusten sekä muiden syrjässä pidettyjen, ei kuitenkaan homoseksuaalien, oikeuksiin. Tabuja alettiin murentaa ja viihdettä korostaa, kunhan se vain ohjasi ihmiset lukemaan vastedes parempaa.
Kaikki suvaitsemattomat on ammuttava, lohkaisi Arvo Salo Turun runoseminaarissa 1962. Pilaa toki, mutta ei ihan vailla paremmin tietämisen armolahjaa. Vuosikymmen ei kaikille ollut pelkkää rohkeuden, rakkauden ja ihanan yhteisyyden kimallusta. 60-luku onkin kultaantunut samaa tahtia kuin on kasvanut Vanhan valtaukseen melkein ehtineiden joukko. Ei sen puoleen: olisi sitä itse kunkin soma nyt muistella, jos olisi ymmärtänyt mennä sinne huutamaan historiaa.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.