Kun Anne Syysmaa aloittaa keikistelemällä puhujankorokkeen vieressä Happy Birthday Mr. President, jokainen katsoja tekee välittömästi naisesta arvion.
Se alkaa lauluäänestä ja päätyy vartalon ja strategisen kuppikoon kautta permanenttiin.
Miltä oikea Marilyn Monroe näyttäisi, miten hänen säihkynsä häikäisisi, jos hän seisoisi nyt laulamassa Lappia-talon lavalla?
Yksi asia on varma. Mikäli näyttelijä aikoo parin tunnin ajan esittää tätä aikamme ikonostaasin epäpyhää neitsyttä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä ristinmerkki ja panna itsensä alttiiksi.
Anne Syysmaa tekee juuri näin, ja onnistuu. Muutos Marilyniksi ei ala välittömästi, mutta esityksen onneksi se tapahtuu. Hurlumhein alta kuoriutuu esiin tunnetta, sydäntä musikaalin johtolangaksi.
Ruumiin kieleltään Syysmaa on juuri sopivasti seksikäs ja notkea. Hän myös laulaa yllättävän tasalaatuisesti.
Ensi-illasta mieleen jäi monia onnistumisia tyyliin Diamonds Are A Girl´s Best Friend. Lähinnä vain englannin kielen vokaalilaatujen vaaleus ja turhankin selkeä ääntämys paljastivat joissakin lauluissa esittäjän syntyperän.
Näyttämökuvat vaihtuvat tiuhaan. Alussa musikaali tuntuu pelkästään sarjalta kevyitä sketsimäisiä kohtauksia, joiden välissä lauletaan ja soitetaan tunnussäveliä ikuisen seksipommin elokuvauralta.
Vasta aiheiden kertautuessa erilaisina muunnelmina alkaa kokonaisuudelle hahmottua myös syvempää tarkoitusta.
Marilynin henkilöhistoriaa luodataan kyökkipsykoanalyysin keinoin: miten Norma Jean Baker joutuu lapsena kokemaan sellaisia asioita, joita hänen aikuisena elokuvatähtenäkin on sublimoitava muiden hyväksynnän kautta.
Samaa kerrataan joka käänteessä, joten asia käy illan kuluessa harvinaisen selväksi. Onneton self made -tyttö, jota käytetään häikäilemättä hyväksi.
Lapsuuden ja nuoruuden takautumat hyppäävät kummittelemaan. Isää huudetaan ja mielenvikainen äiti raivoilee. Viina virtaa, pillerit maistuvat.
Hannele Rubinstein piirtää ohjauksessaan henkilöhahmot välillä hyvinkin karrikoidusti. Näin kai se on nähtävä, ettei vääntö katoa Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren sangen ohuiksi kirjoittamista rooleista.
Rubinsteinin kaarti on osittain jopa tv:stä tuttua. Esimerkiksi Marilynin pomppiva sihteeri Mandy (Linda Holm) muistuttaa erehdyttävästi Todella upeeta -sarjan Bubblea.
Rovaniemen näyttelijäkaarti taipuu tähän mukaan enemmän tai vähemmän luonnostaan: muun muassa Pauli Poranen (Joe DiMaggio) sopii äärimmäisen yksioikoiseksi mutta rehelliseksi baseball-juntiksi, Petri Kalliomäki (Allan) knapsuksi maskeeraajaksi, Outi Nevanlinna (Natasha) tiukaksi kompleksikimpuksi...
Musiikkinumeroista sattuu korviin laulullisia epätarkkuuksia siedettävissä määrin.
Puhenäyttelijöille perinteisesti sallitaan esimerkiksi sävelpuhtaudessa enemmän liikkumavaraa. Silti nämä ovat periaatteessa hyvin absoluuttisia asioita: joko sattuu kohdalleen tai ei.
Kuusihenkinen yhtye ei pysty ihan korvaamaan elokuvataustojen suuria orkestereita, vaikka se musisoi Minna Siitosen johdolla aktiivisesti ja tyylinmukaisesti.
Olennaisen tärkeä tekijä Marilyn-musikaalin viihdyttävyyden kannalta on innostus, tekemisen ilo, jonka laulu- ja tanssiryhmä tuo mukanaan lavalle.
Striptease- ja peliluolat tuskin näitä tanssijoita esiintyjiksi palkkaisivat - sen verran on amatöörihenkeä ilmassa - mutta koko ryhmä laulaa ja liikkuu kiitettävän vilkkaasti Petri Kauppisen sujuvissa koreografioissa.
Sampo Pyhälän lavastus ja Ina Jakobssonin puvut tyytyvät pitkälti elämään sovussa historiallisten tosiasioiden kanssa; toki unohtamatta glamouria ja pikku oivalluksia, joista mustavalkoinen Marilyn-filmi on paras.
Esko Aho