Viime maanantaina julkistettu Alpo Rusin ja Olli Rehnin kirja Kylmä tasavalta on piinaavaa ja rankkaa luettavaa. Se on lähes 400-sivuinen syytöskirjelmä maan poliittista eliittiä, suojelupoliisia sekä eräitä tiedostusvälineitä kohtaan (Kaleva ei lukeudu niihin).
Kirja on hyvin yksipuolinen, syyttä epäillyn ja julkisesti polttoroviolla kärvennetyn ihmisen ja hänen uskollisen avustajansa tuskanhuuto. Miten kenellekään voi käydä modernissa oikeusvaltiossa ja demokratiassa niin kuin Alpo Rusille kävi? Kysymys on täysin perusteltu.
Suojelupoliisi luokitteli Itä-Saksasta Yhdysvaltain kautta saamansa Rosenholz-aineiston perusteella Alpo Rusin talvella 2002 törkeästä vakoilusta epäillyksi henkilöksi ja ryhtyi etsimään huhtikuussa 2002 kovin ottein todisteita, jotka tukisivat syyllisyysteoriaa. Aikanaan oli helppo hyväksyä ajatus, että suojelupoliisi, jolla on maine, ettei se erehdy koskaan, käynnisti presidentti Martti Ahtisaaren kabinetin entistä jäsentä koskevan esitutkinnan.
Totta kai vakoiluepäilykset piti ja pitää tutkia. Se on Supon tehtävä valtion turvallisuudesta vastaavana poliisina. Mutta nyt kun valtionsyyttäjä Jarmo Rautakosken vapauttava päätös tiedetään ja kun Rusi ja Rehn ovat esittäneet oman versionsa tapahtumien kulusta, tukka nousee pystyyn. Heidän esiin vyöryttämänsä todistusaineisto osoittaa nimittäin sen, kuinka heppoisalle perustalle Supo rakensi epäilyksensä Rusin syyllisyydestä ja kuinka helposti sen antamaa taustainformaatiota uskottiin eri puolilla vastuullisissa piireissä.
Törkeään vakoiluepäilyyn riitti yksi epämääräinen Stasin kortti ja sillä ollut vielä epämääräisempi merkintä XV/11/69. Koodinimi tarkoitti Alpo Rusin veljeä Jukkaa, valtioneuvoston ensimmäistä legendaarista tiedotussihteeriä, joka on tunnustanut luovuttaneensa asiakirjoja DDR:n edustajille. Supo halusi kuitenkin tulkita käsiinsä saamaansa aineistoa niin, että varsinainen konna olikin ollut vuodesta 1969 lähtien Alpo.
"Olette luovuttanut 88 asiakirjaa", Supon ylietsivä Juhani Hakala sanoa paukautti Alpo Rusille kuulusteluissa. Rusin kohdistettu epäily törkeästä vakoilusta oli erittäin vakava. Siitä kun voi saada ankarimmillaan elinkautisen tuomion.
Suojelupoliisi teki vain työtään, ja sille haluttiin tarjota työrauha. Kukaan vakoilija ei yleensä tunnusta tekojaan. Kyse oli vasta esitutkinnasta, eikä syytteistä. Nuo olivat niitä perusteita, miksi syyttömyyttään vakuutellut Alpo Rusi ei tullut kuulluksi, vaikka hän saikin äänensä kuuluviin Suomen Kuvalehdessä, josta tuli hänen äänitorvensa puolustustaistelussa.
Päätoimittaja Tapani Ruokasella oli hyvin läheiset suhteet Alpo Rusiin, ja hän uskoi vakoiluepäilyjen alusta lähtien Rehnin tavoin Rusin syyttömyyteen.
Ulkopuoliset tajuavat vasta luettuaan Kylmän tasavallan, miksi Rehn ja Ruokanen painivat oman maineensa ja kunniansa likoon törkeästä vakoilusta epäillyn Alpo Rusin puolesta. He pystyivät selvittämään Supoa nopeammin ja taitavammin, että vakoiluepäilykset lepäsivät tyhjän päällä Alpo Rusin osalta.
Supo näyttää toimineen todella amatöörimäisesti. Yksi lisäosoitus siitä on se, mitä ulkoministeriön tietohallintojohtaja Mauri Favorin kirjoitti viime perjantain Suomen Kuvalehden mielipidepalstalla: Supo ei ollut vaivautunut hankkimaan mitään tietoja ulkoministeriön arkistosta ennen kuin Yleisradio oli paljastanut Alpo Rusiin kohdistuneen vakoiluepäilyn.
Sokea Reettakin olisi nähnyt tuota pikaa, ettei kaikki täsmää, jos olisi saanut käsiinsä Rusia koskevan Stasi-aineiston - ainakin sen, joka on nyt julkinen. Supon logiikkaa ja perusteita saattoi toki epäillä myös, jos tunsi Alpo Rusin ajattelua ja tiesi, millaista elämää viinaan menevä Jukka Rusi vietti vakoiluepäilyjä koskeneina vuosina. Monet kuiskivat noihin aikoihin Helsingin poliittisissa sisäpiireissä, että Jukka kävi saunomassa kommunistimaiden lähetystöissä ja kantoi mukanaan papereita.
Kumma vain, jos supo ei sitä tiennyt, ja vielä oudompaa on, ettei kukaan käryttänyt noina vuosina Jukka Rusia.
Salaperäisestä Jukasta puhuttiin pikemminkin ihaillen Helsingin poliittisissa piireissä. Hänellä oli arvokkaita idänsuhteita ja hyvät tiedot. Sellaisten arvostaminen oli maan tapa noihin aikoihin, ja juuri se voi olla yksi syy siihen, miksi presidentti Mauno Koivisto ja Supon silloinen päällikkö Seppo Tiitinen sulkivat 1990 kassakaappiin toisen DDR:stä saadun "vakoilijaluettelon", niin sanotun Tiitisen listan, jolla Alpo Rusin nimeä ei esiinny.
Tämän hetken tietojen mukaan näyttää siltä, että Supo teki esitutkinnassa kardinaalimunauksen, kun se ei siirtänyt Alpo Rusia nopeasti epäillystä todistajaksi. Rusi ja Rehn toistavat kirjassaan ajatusta, että Supo etsi rikosta epäillylle, ei syyllistä rikokselle. Ajatusta ei ole vaikea niellä, jos Supon näytöt ovat siinä, mitä toistaiseksi on tullut asiassa esiin.
Jarmo Rautakosken kesäkuinen syyttämättäjättämispäätös oli yhtä kova uutinen kuin tieto Alpo Rusiin kohdistuneista vakoiluepäilyistä huhtikuussa 2002. Supo ei nimittäin ollut ennen vetänyt vesiperää yhtä korkean profiilin jutussa. Jostakin kumman syystä asia meni kuitenkin ohi suhteellisen vähin äänin, vaikka aihetta kovaankin jälkipyykkiin olisi ollut.
Rusin ja Rehnin kirja avaa keskustelun uudelleen, mutta näkökulmia on muitakin kuin se epäoikeudenmukaisesti kohdellun yksilön perspektiivi, joka korostuu kirjassa. Aivan yhtä tärkeää on kysyä, onko Supo saanut aiempien näyttöjensä perusteella liian suuren auktoriteettiaseman erikoispoliisina? Luottavatko presidentti, pääministeri, sisäministeri, eduskunnan ulkoasianvaliokunta, oikeuskansleri ja jopa julkinen sana sokeasti sen antamaan taustainformaatioon.
Vastus on myönteinen, jos pöydällä on nyt kaikki se tieto, mikä Supolla oli käytössään Rusien esitutkinnan aikana. Supo ei ole hoitanut nauttimansa yleisen arvostuksen mukaisesti hommiaan.