Neljä kiihkeää kokouspäivää alkutalvesta 1966 järisyttivät suomalaista kommunistista liikettä. Suomen Kommunistisen Puolueen SKP:n 14. edustajakokouksessa syrjäytettiin vanhaan stalinistisiipeen kuulunut, yli 20 vuotta puoluetta johtanut Aimo Aaltonen. Uudeksi nokkamieheksi valittiin uudistusmielistä ay-siipeä edustanut Aarne Saarinen. Murtuma oli selkeä, mutta puolue hajosi lopullisesti vasta 1980-luvun puolivälissä.
Kiihkeä kokous loi osaltaan edellytyksiä työväenpuolueiden yhteistyölle, SAK:n eheyttämiselle ja kansanrintamahallituksen muodostamiselle kevään 1966 vasemmistoenemmistöiseen eduskuntaan päättyneissä eduskuntavaaleissa, summaa SAK:n apulaisjohtaja, valtiotieteiden maisteri Matti Viialainen tuoreessa kirjassaan.
Ulkoista taustaa antoi Viialaisen mielestä NKP:ssä Hrustsevin kauden suojasäässä Otto Wille Kuusinen ja hänen suojattinsa, siperialainen Aleksei Beljakov, joka toimi keskuskomitean kansainvälisen osaston varajohtajana vastuullaan muun muassa Skandinavia.
Viialainen tähdensi, että kuva, jonka mukaan NKP tuki SKP:n vähemmistöä, ei suinkaan ollut oikea. Beljakov rohkaisi hänen mukaansa uudistajia.
"Toki ne sisäiset tekijät olivat ratkaisevimmat", Viialainen totesi. "Tilinteko stalinismiin oli se syvä pohjavirta, jonka varaan sisäinen uudistusliike SKP:ssä syntyi."
Menetetty tilaisuus
Matti Viialainen korosti, että 1960-luvun puolivälissä SKP, "se Kulttuuritalon puolue", oli mahtava ja vaikutusvaltainen. Sillä oli lähes 50 000 jäsentä, vuoden 1962 eduskuntavaaleissa se sai yli 500 000 ääntä ja 47 kansanedustajaa, vaikka 1966 vaaleissa kärsikin lievän tappion. Puoluekoneeseen kuului noin 800 virkailijaa ja se sai käytännössä NKP:n kassasta vuosiavustuksena noin 4,3 miljoonaa euroa.
Kaksi linjaa puolueen sisällä näkyi jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin. Kritiikkiä edusti puolueen sivistyneistö, kulttuurioppositio, kuten päätoimittaja Mauri Ryömä ja hänen puolisonsa, kirjailija Elvi Sinervo sekä hänen sisarensa, Sirola-opiston entinen johtaja Aira Sinervo. Puolueesta olivat lähteneet tuulisilta päätoimittajien palleilta Jarno Pennanen ja Raoul Palmgren. Muutakin oppositiota oli, esimerkiksi järjestösihteeri Mauri Malmberg sekä ay-johtajat Aarne Saarinen sekä Arvo Hautala. Edustajakokouksen alla tilanne oli varsin selvä.
"Aimo Aaltonen ja Ville Pessi eivät enää pystyneet puoluetta pitämään käsissään."
Viialaisen mukaan kiihkeätunnelmaisessa kokoussalissa suurempi enemmistö, kaksikolmasosaa edustajista, oli uudistusmielisiä. NKP oli mukana kätilöimässä kompromissia, jossa johto meni tasan. Yksi ratkaisu tapahtui vaalivaliokunnassa; kun uudistajien kaksi kannattajaa myöhästyi ja peli kääntyi niukasti vanhoillisille - muutoin SKP olisi saanut todennäköisesti toisenlaisen johdon. Saarinen ratkaisi lopulta Taisto Sinisalon ja Markus Kainulaisen paikat poliittiseen toimikuntaan; "näiden kahden miehen kanssa hän taisteli seuraavat 16 vuotta."
"Saarinen takasi sen, että SKP säilyy yhtenäisenä", Viialainen summaa. "Uudistajille se oli menetetty tilaisuus. Uskoisin, että se olisi merkinnyt SKP:n ja SKDL:n nopeampaa yhdistymistä, tavallaan sitä, minkä Vasemmistoliitto myöhemmin teki."
Suurmestari Kekkonen
Yksi kirjan kiinnostava sivujuonne on SDP:n entinen järjestösihteeri ja tiedustelumies Veikko Puskala, joka Yhteiskunnan Tukisäätiön rahoittamana urkki menestyksekkäästi SKP:tä. Tulokset takasivat, että presidentti, suojelupoliisi ja muut olivat perillä puolueen aikeista ja kiistoista.
"Kyllä Kekkonen on ollut se suurmestari tässä pelissä", Viialainen kuittaa.