Kun kuningatar Elisabet vieraili marraskuussa 2008 London School of Economicsin uudessa yliopistorakennuksessa, hän tiedusteli paikalla olleilta professoreilta, miten on mahdollista, ettei juuri tapahtunutta maailmanlaajuista taloustaantumaa pystytty ennakoimaan.
Kuningatar halusi tietoa alansa parhailta asiantuntijoilta ja niin haluavat tänä päivänä myös monet poliitikot mitä moninaisimmista asioista.
Tähän kiinnitti huomiota myös dosentti Petteri Pietikäinen kolumnissaan, jonka otsikkona oli Asiantuntijavaltakin tarvitsee vahtikoiransa (HS 2.12.20010). Pietikäinen kirjoitti muun muassa, että asiantuntijuudella on nykyisin kysyntää, koska sen avulla on helppo oikeuttaa vallan käyttöä. Poliitikot, joihin kansalaiset eivät kovin vahvasti luota, vetoavat päätöksiä perustellessaan mielellään asiantuntijoiden näkemyksiin ja selvityksiin.
Kuvattuaan ensin erilaisia asiantuntijavallan sudenkuoppia hän päätti artikkelinsa sanomalla: "Pelkällä teknokraattisella koulutus- ja kasvatuspolitiikalla meistä voi tulla nenästä vedettäviä hölmöjä, jotka osaavat suojella tietokoneitaan viruksilta, mutta eivät omaa mieltään asiantuntijoiden kyseenalaisilta näkemyksiltä"
Suomessa valmistaudutaan juuri nyt vaaleihin ja niitä seuraaviin hallitusneuvotteluihin. Puolueet ja kansalaisjärjestöt valmistelevat lukuisissa seminaareissa ja työryhmissä hallitusohjelmavaatimuksiaan. Puhutaan paljon rahasta ja argumentteina käytetään asiantuntijoiden laatimia tilastoja, sillä ihmisethän saattavat valehdella, mutta numerot eivät. Niin ainakin kuvitellaan.
Tilastojen ja selvitysten todenperäisyys tietysti edellyttää sitä, että se faktamateriaali, josta tilastot tehdään, on todella olemassa. Olemme viime vuosina saaneet kokea, ettei näin kuitenkaan aina ole.
Esimerkiksi Bernard L. Madoff pyöritti vuosikausia arvopaperiyritystään, jossa hän maksoi tuoton sijoittajille rahalla, jota tosiasiassa ei ollut syntynyt ja jota ei siten ollut olemassa. Uusien sijoittajien rahoja käytettiin vanhoille asiakkaille maksettuihin tuottoihin. Petoksen arvoksi arvioitiin 50 miljardia euroa ja vuonna 2009 annetussa tuomiossa 150 vuotta vankeutta.
Parhaillaan Suomessakin käsitellään tuomioistuimessa Wincapita -juttua, jossa siinäkin on kysymys sijoitusklubista ja miljoonista, joiden olisi tullut syntyä valuuttakaupasta, jota syyttäjän mukaan ei tosiasiassa ollut.
Kirjanpito on kirjanpitoa ja bisnes bisnestä, mutta julkisella puolella nyt sentään faktapuolen tulee olla kunnossa. Eihän siellä ole samanlaista henkilökohtaista taloudellista intressiäkään kuin liike-elämässä.
Ministeriöiden, tutkimuslaitosten ja yliopistojen tuottamista tilastoista ja selvityksistä saammekin lukea, kuinka paljon veroja ja maksuja on kerätty ja mihin näitä yhteisiä varoja on käytetty. Politiikassahan on paljolti kysymys juuri siitä, mihin ja keiden hyväksi rahaa pitäisi käyttää.
Professorit ovat olleet liikkeellä varoittelemassa eriarvoisuuden kasvusta ja köyhyyden noususta. Tuloeroista syntyikin suuri väittely eduskunnassa tammikuun välikysymyskeskustelussa, kun valtiovarainministeri Jyrki Katainen todisteli tilastokeskuksen tilastoihin nojautuen, että tuloerot ovat päinvastoin supistuneet jokaisena vuonna, jolle nykyinen hallitus on laatinut talousarvion.
Kaikki perustivat puheensa tilastoihin, mutta kukin erilaisiin, sillä tilastoja voidaan tehdä monella tavalla valitsemalla esimerkiksi pitkän tai lyhyen aikavälin kehityksiä, tiettyjä osa-alueita, absoluuttisia tai vaikkapa suhteellisia lukuja.
Luvut eivät valehtele, mutta niiden taakse on aina katsottava eli kysyttävä, mitä ne esittävät ja miten ne on saatu aikaan. Moni on käynyt sijoitusyhtiöiden markkinointitilaisuuksissa, joissa aina esitetään kauniita käyriä, joissa juuri sen yhtiön sijoitukset ovat tuottaneet hyvin tai ainakin laskeneet vähemmän kuin muilla.
Kysymys on vakuuttamisesta. Mikään yhtiö tuskin esittää mainosmielessä tilastoa, jonka mukaan juuri tämän firman sijoitukset ovat tuottaneet huonommin kuin kilpailijoilla. Uusista tuotteistakin esillä ovat ennen kaikkea tuotto-odotukset, riskeistä saatetaan kyllä mainita, mutta ne eivät ole samalla tavoin esillä.
Palatkaamme kuningatar Elisabetin kysymykseen, miksi vuoden 2008 romahdusta ei voitu ennakoida. Käytettävissähän olivat maailman parhaat taloustieteilijät.
Puolta vuotta myöhemmin tähän kysymykseen haluttiin vastata British Academyn järjestämässä pyöreän pöydän keskustelussa. Silloin todettiin, että jo ennen romahdusta esitettiin monia varoituksia maailman talouden epätasapainosta, mutta vaikeutena oli se, ettei nähty järjestelmää kokonaisuutena. Enemmänkin keskityttiin erillisiin finanssi-instrumentteihin, niiden riskeihin ja matemaattisiin kaavoihin.
Asiantuntijat, vaikka olivatkin parhaita alallaan, usein kadottivat näköpiiristään talouden kokonaiskuvan. Professori Tom Besley totesikin, että pankit kyllä tiesivät, mitä olivat tekemässä, mutta ne uskoivat talousvelhojen löytäneen uudet ja älykkäämmät tavat hallita riskejä.
On vaikeata edes palauttaa mieleen suurempaa esimerkkiä hybrikseen yhdistyneestä toiveajattelusta.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.