Noin kolmesataaneljäkymmentä vuotta ja parikymmentä isäntää. Hyryn tilan, myöhemmin Pyykön, vaiheet 1660-luvulta Utajärven Niskankylässä Oulujoen törmällä kertovat suomalaisen tilanomistuksen muutoksia täynnä olleesta arjesta. Saman suvun vuosisatainen omistus on tällä tilalla ollut vain haave.
Kirjan näkökulma juuri yhden tilan historiaan on mielenkiintoinen ja valtavirrasta ilahduttavasti poikkeava tässä sukututkimusten luvatussa maassa. Tosin sukututkijatkin saavat kirjasta tietoa niskanjokisten kymmenistä suvuista. Hyryt, Pyyköt, Vimparit, Salliset, Leinoset, Puhakat, Kokot, Kolehmaiset ja monet muut nimet kulkevat kirjassa tekstinä sekä tiivistelminä.
Hyryn eli Pyykön historia on samalla tehokasta Suomen historian kertausta. Kirja antaa tietoa, mitä on tapahtunut Niskankylässä mikrotasolla, tavallisen kansan keskuudessa. 1690-luvun nälkävuodet veivät kylän 13 verotalosta seitsemästä isännän. Isonvihan aikaan venäläiset tuhosivat ja tappoivat kylässä, joka oli Kajaaninlinnaan vievän reitin varrella.
1700-luvun ja 1800-luvun vaihde oli Pyykössäkin vaurastumisen aikaa; tervalla, laskumiehillä ja puutavaralla on kysyntää. Maantieliikenteen kasvu edellytti kestikievari- ja kyydityslaitosta. Pyykön talosta tuli Keski-Niskan kestikievari 1870-luvulla. Vuosisadan vaihteen siirtolaisuus Amerikkaan kuului sekin Niskankylän historiaan. 1920-luvulla rakennettu rautatie halkoi Pyykön ja sen naapureiden maita.
Tilojen historioihin kautta maan ovat kuuluneet käräjöinnit naapurien kanssa, niin Pyykössäkin. Käräjäpöytäkirjoja ja muita viranomaisluetteloita olisi kirjassa kuitenkin voinut tiivistää. Myös rahamäärät konkretisoituisivat verrattaessa nykyrahaan, markkoihin, jos ei euroihin.
Pohjoissuomalaisuuteen kuului, että kun tila velkaantui Oulun porvarille, tämä lunasti tilan itselleen. Ensimmäinen Oulun herra, kauppaneuvos Hoffren ostettiin kuitenkin ulos Pyyköstä jo viiden vuoden kuluttua 1777.
Vaurastuneista pyykköläisistä tuli oululaisiakin. Erkki ja Priitta Pyykkö ostivat 1823 Oulunsuun suurimpiin tiloihin kuuluneen Kleemolan Oulun silloisesta naapurista. Priitan tarmokas isä Tapani oli pitkänä isännyysaikanaan 1786 lähtien luonut tilastaan kuulun Ison Pyykön.
Etelän herran, liikemies Keijo Heinosen ja hänen nuoren kosmetologivaimonsa omistuskausi 1960-70-luvuilla lienee Pyykön onnettomimpia vaiheita ja sisältäisi ilmeisiä aineksia sekä tragediaan että komediaan. Niinpä oululainen suurakentaja Tauno Tönning ja hänen säätiönsä palauttivat Pyykölle vakaan alueellisen omistuksen 1974.
Pyykön tilahistoriaa lukee kuin jännityskertomusta, jossa on nousuja ja laskuja, selviytymisiä ja epäonnistumisia. Lasten suhteen tuntuu jokin kohtalokas varjo olleen tilan yllä. Sillä jos siellä oli lapsia, oli myös paljon lapsikuolleisuutta. Ja moni omistajapari oli lapseton.
Pyykön tilan viimeiset pyykköläiset omistajatkin olivat kaksi lapsetonta pariskuntaa, veljekset vaimoineen. Heidän pitkänä isännyysaikana Pyykössä oli sen viimeinen kukoistuskausi toimivana maatilana, kylänsä keskuksena sekä aina vieraanvaraisena kestikievariperinteen jatkajana ja maatilamatkailun edelläkävijänä.
Tilan moninaisten rakennusten historia olisi voinut tiivistelmänä nousta paremmin esiin muusta tekstistä. Tilakartat ja rakennusten rekonstruoidut pohjapiirustukset olisivat myös havainnollistaneet kokonaisuutta.
Kirjan kartat ja kuvat ovat painon jäljiltä kovin harmaita.