Tiikeri, jonka Mannerheim ampui Aasian ratsastuksellaan, säväyttää taljana tämän kotimuseossa Helsingin Kaivopuistossa yhä edelleen. Tiikeri irvistää vaikuttavasti myös postikortissa, joka päivystäjän mukaan on koko museon suosituin kortti.
Sama tiikeri säväytti 1930-luvulla 11-vuotiasta Björn Johania, joka oli päässyt lounaalle kummisetänsä luokse yhdessä äitinsä kanssa. Äiti, Evo Mannerheim-Weckman, kirjasi tuon kohtaamisen 1953 ilmestyneeseen, Otavan kustantamaan Laivalamppu-muistelmateokseensa.
"Oletko nähnyt isoa tiikeriäni? Se on neljä metriä", sanoo kummisetä muisteluksessa.
"En usko, korkeintaan kolme ja seitsemänkymmentäviisi!" panee muistelija poikansa kommentoimaan ja jatkaa:
"Huoneeseen tuli aivan hiljaista. Odotettiin henkeä pidättäen, mitä nyt seuraisi."
Se mitä seurasi, oli, että kaksi eri-ikäistä sukulaismiestä, Gustaf ja Björn Johan, konttasivat tiikeriä mittanauhalla mittaamassa. Ilmeni, ettei talja ollut kuin 367-senttinen, kuten Evo Mannerheim-Weckman mitan muistaa.
Tarina jatkuu hetkestä, jolloin äiti peitteli illalla poikaansa:
"-Kuinka arvasitkin niin oikein?
-En minä arvannut, kuului närkästynyt, vaikkakin hiukan uninen vastaus. -Minähän mittasin sen askelilla."
Nuorempi tiikerinmittaaja sanoo nyt, pitkälti yli 60 vuotta myöhemmin: "Itse tarina on kyllä ihan oikein, mutta äiti ei koskaan muistanut numeroita. Minä sanoin silloin, että se tiikerintalja oli korkeintaan 325 ja kun mittasimme sen, se oli 322. Minä olen myöhemmin lukenutkin, että se iso tiikeri oli 10 jalkaa ja 7 tuumaa eli todella 322-senttinen."
"Olin tottunut askelmittaan urheilukilpailuissa jo silloin", hän paljastaa salaisuutensa.