Ilmari Susiluoto: Suuruuden laskuoppi. Venäläisen tietoyhteiskunnan synty ja kehitys. WSOY 2006.
Ilmari Susiluoto on viime vuodet kunnostautunut tekemällä kepeähköllä otteella anekdoottipitoisia kirjoja Pietarista ja Karjalasta, mutta jos joku tältä kirjalta odottaa samaa, hän saa luvan ällistyä. Tarjolla on retki venäläis-neuvostoliittolaisen kybernetiikan ytimeen ja takaisin.
Jos kirjan jaksaa ajatuksella lukea läpi, se avaa huimia näköaloja itäisen naapurimaamme historiaan ja ennen muuta sen psyykeen. Susiluoto tuntee Neuvostoliiton ja Venäjän olemusta tavalla, johon harva suomalainen näinä aikoina pystyy. Hänen kyberneettinen retkensä on takuuvarmasti jotain, jota kenenkään muun kynästä ei olisi syntynyt.
Venäläisen tietoyhteiskunnan historiaan yhdistyy tässä käsittelyssä politiikkaa, vakoilua, runoutta, filosofiaa ja anekdootteja. Susiluodon poliittistieteellinen salapoliisintyö vie toden totta oudoille vesille, mutta siellä lukijallakin on oltava jokin käsitys, missä mennään. Ilman pohjatietoja Neuvostoliitosta ja Venäjästä kirjasta tuskin paljon tolkkua ottaa.
Susiluoto osoittaa, millaista oli kehittää tietokoneita Neuvostoliiton vainoharhaisissa oloissa, joissa koko ala oli harhaoppia mutta jossa tietokoneita kuitenkin välttämättä tarvittiin sotilasteollisen kompleksin tarpeisiin. Huippulahjakasta ajattelua riitti, osa päätyi vankileireille, osa tutkimuskeskuksiin, osa molempiin.
Mutta sulkeutuneisuus johti siihen, etteivät hyvätkään laitteet kehittyneet paremmiksi ja ennen muuta siihen, että ne jäivät salaisiksi yksittäiskappaleiksi samaan aikaan, kun länsi valmisteli teknologista vallankumoustaan.
Kyseessä oli siis järjestelmävirhe, poliittisen järjestelmän virhe, jonka myötä idän suurvalta jäi tietotekniikassa ratkaisevasti jälkeen.
Kirjan sivuilla seikkailee Aksel Ivar Berg, suomalaissyntyinen Neuvostoliiton kybernetiikan perustaja, ja siellä esiintyy tietokonekaapeli Moskovasta Helsinkiin, vuoden 1991 vallankaappauksen vastustajien henkireikä länteen.
Mitään helppoa lukutuokiota Susiluodon kirjan parissa ei ole luvassa, ja tekijän oma persoona lyö läpi väliin liikaakin.
Kirjan loppuosissa pohditaan nyky-Venäjää ja tietoyhteiskuntaa: "Tuo uusi, syntymässä oleva henkinen olio nousee laajan Venäjänmaan ylle kuin ukkospilvi elokuisen aron takaa. Sen kumina kuuluu vaimeana mutta voimistuvana".
Toisin sanoen Jumala tietää, mitä on tulossa, jotain on kuitenkin.
Oulun Technopolis on perustamassa Pietariin etäispäätettä, jolta Venäjän johdossakin odotetaan paljon. Maa kun pitäisi saada heti harppaamaan tietoyhteiskuntaan ja uuteen teknologiaan.
Susiluodon kirja on varmasti noille Pietarin-reissuille hyvää oheislukemista. Mikä tahansa nimittäin tuntuu jälleen olevan mahdollista, mahdotonkin, ja etenkin se.