Hiljattain ilmestyi kaksi oikeusministeriön tilaamaa selvitystä, jotka varmasti tulevat herättämään keskustelua vastakin.
Toinen on professori Johanna Niemen ja oikeustieteen maisteri Jussi Aaltosen seksikaupan kohteen hyväksikäyttöä koskeva selvitys, jossa päädytään ehdottamaan seksin oston kieltoa.
Toinen selvitys koskee saamelaiskäräjälain uudistamista.
Työryhmä päätyi ehdottamaan muutosta entiseen saamelaismääritelmään. Suku ja perhe, niin epämääräisiä kuin ne tänä päivänä saattavat ollakin, nousevat historian hämärästä määrittämään saamelaisia, jos ehdotukset toteutuvat.
Työryhmien esitykset ovat selvityksiä, joille on poliittinen tilaus. Sen tähdenhän oikeusministeriö on ne hankkinut.
Seksin ostoa sääntelevää rikoslain kohtaa, joka säädettiin vuonna 2006, pidetään muotoilultaan epäonnistuneena. Sen ei katsota suojelevan tehokkaasti ihmiskaupan uhreja.
Saamelaismääritelmä puolestaan on jo vuosia herättänyt voimakkaita tunteita, varsinkin silloin, kun määritelmään liitetään maa- ja vesialueiden omistusoikeutta koskevia kysymyksiä. Nyt ne jätettiin toimeksiannon ulkopuolelle.
Seksin ostokiellon vastustajat totesivat heti esityksen jälkeen, ettei muunlaista esitystä voinut odottaakaan näiltä tekijöiltä. Oikeusministeriö tarkoituksella valitsi selvityksen tekijät tiettyä lopputulosta varten.
Kun saamelaismääritelmän perusteluista kysyttiin, uudistamista pohtineen työryhmän puheenjohtaja, entinen eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunio turvautui auktoriteettiargumentointiin. Hän vetosi emeritus professori Lauri Hannikaisen ja professori Martin Scheininin lausuntoihin. Kyllä asiaan vihkiytyneet jo etukäteenkin olisivat voineet arvata, mitä he sanovat.
Lainvalmistelu on paitsi juridiikkaa, myös politiikkaa. Mutta miten siinä tarvittava tieto sitten pitäisi koota ja esittää?
Menneinä vuosina apuun kutsuttiin komitea. Se koostui asiantuntijoista, jotka aikansa asiaa työstettyään esittivät työnsä tuloksena komiteanmietinnön ja laskun, jossa esitettyjen työtuntien määrä herätti joskus ihmetystä. Komitea oli hyvä, joskin hidas tapa saada tietoa, tai haudata koko asia.
Komiteoiden jälkeen alettiin 1980-luvulla yhteiskunnallisessa tiedonkeruussa turvautua sektoritutkimuslaitoksiin. Syntyi suuri Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus ( Stakes) eli sosiaali - ja terveysministeriön alainen sektoritutkimuslaitos. Oikeusministeriö puolestaan sai pienen Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen.
Sektoritutkimuslaitos olisi voinut olla oiva tapa hankkia tietoa kotimaan ongelmista, etsiä niihin ratkaisuja, koota eri maiden malleja yhteiskunnallisen keskustelun virittämiseksi sekä poliittisen päätöksenteon pohjaksi.
Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole käynyt. Enää ei ole Stakesta vaan se on sulautettu Terveyden- ja hyvinvoinnin laitokseen (THL). Oikeuspoliittista tutkimuslaitostakin ollaan liittämässä Helsingin yliopistoon.
Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos oli pitkään kriminaalipolitiikassa oikeusministeriölle kuin virallinen tiedon lähde. Jos asiaa ei oltu siellä tutkittu, tietoa ei ollut olemassa.
Näin kävi seksuaalirikosten kohdalla. Oikeusministeriö oli niitä viimeisiä, joka heräsi lainsäädännön jälkeenjääneisyyteen. Jos kansainväliset sopimukset eivät olisi velvoittaneet muutoksiin, ei niihin ainakaan Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tai ministeriön toimesta olisi tartuttu.
Lainvalmistelussa on tärkeää tiedostaa, kenen ääntä kuullaan.
Suomi on yhä hyvin korporativistinen maa, jossa ympyrät ovat pienet. Tieto kulkee nopeasti, mutta niin keskittyy valtakin.
Vaikka vallan kolmijako saattaa valistuksen aikaisessa muodossaan tarvita päivitystä, jako lainsäädäntö-, tuomio- ja hallintovaltaan on monessa suhteessa käyttökelpoinen raami.
Ei ole asianmukaista, että tuomarit tekevät lait, joita he soveltavat.
Vaikka monet hallintovirkamiehet ovat alansa parhaita asiantuntijoita, ei näytä hyvältä, jos he kirjoittavat lakeja pienessä porukassa omalle hallinnon alalleen eli itselleen.
Ei sekään näytä kovin kauniilta, että tutkijat kirjoittavat lakeja, esiintyvät asiantuntijoina lakivaliokunnassa ja sen jälkeen koulutuksen nimissä menevät kertomaan tuomareille, minkälaisia päätöksiä näiden pitäisi tehdä.
Pienen piirin nimitysruletti saattaa myös vaikuttaa siihen, että lainvalmistelussa mukana ollut ei aina itsekään oikein huomaa, missä roolissa hän milloinkin on. Oikeusministeriössä lakeja kirjoitellut voi hetken päästä löytää itsensä korkeimmasta oikeudesta, eduskunnan oikeusasiamiehen virastosta tai vaikkapa presidentin kansliasta.
Miksi hallitusten esitysten kirjoittaminen on sitten niin tärkeää?
Lakejahan niiden tuomareiden pitäisi noudattaa. Niinhän niiden pitäisi. Suomessa on kuitenkin yleistynyt paha tapa jättää lakiteksti epämääräiseksi ja kertoa tarkempi sisältö perusteluissa. Sieltä löytyy sekä tietoa että arvovalintoja.
Sen tähden ei ole suinkaan yhdentekevää, mitä perusteluihin kirjoitetaan ja ketkä niitä kirjoittavat.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.