Maassamme on tarkoitus ottaa käyttöön kansallinen sähköinen terveydenhuollon potilastietoarkisto, lyhennettynä KanTa.
Jos vaikkapa ivalolainen sairastuu Helsingissä, hänen terveystietojensa, diagnoosinsa ja lääkityksensä pitäisi olla vaivattomasti hoitopaikan käytössä, riippumatta siitä, kykeneekö hän itse kommunikoimaan hoitohenkilöstön kanssa. Ehdottomasti kannatettavalta vaikuttava ajatus, tämä KanTa.
Näin on erityisesti siksi, että pyrkimys tiedon sujuvaan siirtymiseen terveydenhuoltojärjestelmässä merkitsee lähes täyskäännöstä verrattuna aikaisempiin periaatteisiin.
Potilastiedot ovat olleet tiukasti yhteen organisaatioon sidottuja. Perussyynä tähän oli lainsäädäntö, joka esti tiedon siirtämisen, ellei potilas sitä nimenomaan osannut vaatia.
Tiedon siirtoa ei myöskään edistä tilanne, jossa jokaisella itseään kunnioittavalla terveydenhuollon toimijalla on ikioma tietojärjestelmä.
Ennen lääkäri kirjasi tekemänsä diagnoosin ja antamansa hoidon potilaspapereihin käsin.Nykyisin hän käyttää siihen atk:ta, minkä olettaisi nopeuttavan ja helpottavan toimintaa.
Käytännössä tietokoneen syövereissä piilevissä työkaluissa on kuitenkin toivomisen varaa.
Potilas kokee usein, että lääkäri keskittyy tietokoneeseen ja unohtaa potilaansa. Tökkivät ohjelmaversiot voivat aiheuttaa sen, että tuskanhikeä pyyhkivät vastaanotolla molemmat osapuolet.
Lääkäriliiton selvitysten mukaan peräti 600 lääkärin työpanos kuluu ”tiimalasin tuijotteluun” eli siihen, että he odottavat ohjelman käynnistymistä tai jonkin toiminnon suoritusta.
Sattumoisin tämä työpanos on lähellä arvioitua julkisen sektorin 800 lääkärin vajausta. Paremmilla lääkärien atk-työkaluilla vaje olisi siis lähes kokonaan poistettavissa.
Samalla parannettaisiin lääkärien viihtymistä työssään – heitähän ei ole pestattu ohjelmien betaversioiden testaajiksi, vaan potilastyöhön.
Miksi sitten työnantaja ei ole hankkinut lääkäreille kunnollisia tietokoneohjelmia? Tässä olisi tutkimisen paikkaa, mutta varman tiedon puutteessa täytyy tyytyä arvaukseen.
Sairaalat innostuivat tietotekniikasta muutama vuosikymmen sitten ja halusivat jokainen kehittää oman järjestelmänsä. Tuloksena oli kirjavien toimijoiden tuottama kirjava joukko ohjelmistotuotteita.
Systeemejä kehittäneiden bittinikkareiden ja niitä myöhemmin käyttäneiden terveydenhuollon ammattilaisten välillä varmaan oli vuorovaikutusta, mutta tuskin riittävästi.
Liekö myöskään sairaaloissa ollut riittävää hankintaosaamista, kun ohjelmistot suostuttiin ottamaan käyttöön osin raakileina.
Täydellisenä atk-maallikkona minusta vaikuttaa siltä, että ohjelmistoprojekti voi mennä metsään ainakin kahdella tavalla.
Ensinnäkin siksi, että kehittäjät eivät kuuntele tulevia käyttäjiä. Tällaisessa hankkeessa ohjelmoija voi vaikkapa suvereenisti päättää, että potilasta kohti saadaan näkymään muutama kymmenen laboratoriotulosta.
Tällainen lukumäärä tuntuu varmaan terveestä nuoresta ihmisestä erittäin suurelta, mutta vaikkapa teho-osaston potilaasta kertyy vuorokaudessa kymmeniä tuloksia.
Puute voidaan korjata, kun se on havaittu, mutta paremmalla suunnittelulla sitä ei olisi syntynytkään.
Toinen syy heikkoon lopputulokseen voi olla se, että on nimenomaan kuultu käyttäjiä. Jos näillä ei ole käsitystä tietotekniikan tuomista uusista mahdollisuuksista, he todennäköisesti vain toivovat saavansa vanhan paperisysteemin sellaisenaan tietokoneen ruudulle.
Tuloksena on sitten vaikkapa sähköinen sairauskertomus, jonka tärkein lisäarvo paperiseen verrattuna on se, ettei se voi unohtua jonkun lääkärin kansliaan. Toki tämäkin on tärkeää.
Fiksuilla ratkaisuilla sähköisestä sairauskertomuksesta saisi kuitenkin irti paljon muutakin kuin perinteisestä paperipinosta, vaikkapa muistutuksia kontrollikäyntien tai –tutkimusten tarpeesta.
Heti kun kertomus avataan, siitä voisi pompata näkyviin kriittisen tärkeitä tietoja esimerkiksi potilaalla todetuista pahoista allergioista tai veriryhmävasta-aineista.
Viimemainitut voivat pelastaa hengen silloin, kun potilas joutuu heikossa kunnossa hoitoon, tapahtuupa se sitten kotipaikkakunnalla tai toisessa päässä maata.
Muutamassa vuosikymmenessä kehitys on toki mennyt eteenpäin. Terveydenhuollon ohjelmistoja ei enää tarvitse kehittää joka talossa erikseen, vaan niitä löytyy valmiina tuotteina.
Sairaala tai terveyskeskus ei kuitenkaan yleensä voi ottaa niitä käyttöönsä eikä käyttää olematta jatkuvasti tiukalla napanuoralla kiinni ohjelmistofirman kanssa.
Tehokas tietotekniikan käyttö onnistuu terveydenhuollossa vain silloin, kun kehittäjät ja käyttäjät ymmärtävät toisiaan riittävän syvällisesti. Lääkärikunta on vastikään tunnustanut tämän tarpeen perustamalla tietotekniikan erityispätevyyden.
Lääkäriliiton myöntämät lääkärien erityispätevyydet ovat osoituksia ammatillisesta kehittymisestä tyypillisesti monialaisella, yhteiskunnallisesti merkittävällä osaamisalueella.
Tietotekniikassa tällaisen voi saada lääkäri, jolla on vähintään kaksi vuotta työkokemusta tietojärjestelmien tai muun tietotekniikan parissa, teoreettista koulutusta tietojärjestelmistä ja ainakin viiden vuoden kokemus lääkärin työstä.
Kirjoittaja on NordLab-liikelaitoksen johtava lääkäri, joka toimii Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajana.