Kieli kioskilla -kirja käsittelee kioskiasioinnin kielellisiä rutiineja. Miten vakuuttaisit vihamielisen lukijan siitä, ettei kyseessä ole nollatutkimus, Hanna Lappalainen?
Aineistomme on jo nyt ollut käytössä suomi toisena kielenä -oppikirjojen tekijöillä. He ovat saaneet loistavaa materiaalia siitä, miten kioskilla oikeasti toimitaan. Aikaisempien oppikirjojen esimerkit ovat aika kaukana siitä, millaisia esimerkiksi pyyntöjen ilmaisut ovat todellisuudessa. Eli tästä voi olla apua ihan konkreettisessa kielenopetuksessa. Ja jos joskus sadan vuoden päästä kiinnostaa, millaista suomen kieli oli aikaisemmin, on tärkeää, että meillä on erilaisia dokumentteja.
Tutkimusmateriaali on videoitu R-kioskeilla eri puolilla Suomea. Tarttuiko nauhalle yhtään kioskiryöstöä tai muuta erikoista episodia?
Ihan näin dramaattisia tapauksia ei joukkoon ole osunut. Jos joku on tullut ryöstöaikeissa, niin videointi on varmaan pysäyttänyt hänet. Kaikilta tutkimukseen osallistuneilta pyydettiin kirjallinen lupa ennen kuin he aloittivat asioinnin.
Eräs kirjan aihepiireistä on leikinlasku kioskilla. Mikä on kulunein vitsi, jota kioskimyyjät joutuvat kestämään?
Pitäisi tietysti kysyä myyjiltä, mutta kun haastattelimme yhtä myyjää kirjan valmistumisen jälkeen, hän tunnisti heti eläkeanomuksesta puhumisen. On varmaan aika yleinen juttu, että lottoamisesta puhutaan eläkeanomuksen jättämisenä. Siinä voi tietysti kuulla kritiikkiä virastokulttuuria kohtaan - että on yhtä lailla tuuripeliä saada Kelasta rahaa ulos tai päästä eläkkeelle silloin kun haluaa. Aineistossamme Kelasta löytyy vastaavasti esimerkki, jossa ollaan jättämässä hakemusta ja tätä kuvataan, että "Tos on toi veikkauskuponki".
Millainen vaihteluväli lottoamistavoista löytyy?
Erittäin runsaasti on tapauksia, joissa tuodaan valmis lottokuponki eikä sitä kommentoida millään tavalla. Tai kun asia selviää paperin antamisella, niin puhutaan niitä näitä jostain muusta. Toinen puoli on, että lottoamisen kanssa leikitellään kovasti. Se liittyy varmasti siihen, että samat ihmiset lottoavat samalla kioskilla toistuvasti. Toki siihen voi liittyä arkaluonteisuuttakin: pelaillaan rahan kanssa eikä voiteta, ja rahat valuvat hukkaan.
Hauskaa on, kun ihmiset tulevat tarkistuttamaan kuponkia. Usein pieni voitto esitetään suurena: "Nyt tuli rumasti rahaa, nyt tulee kovat voitot." Sitten kun on iso voitto, sitä mieluummin vähätellään. Ehkä siinä on sitäkin, että on kiusallista tulla hakemaan kahden euron voittoa.
Erehdynkö, jos arvaan, että kiusallisinta kioskilla on varmuusvälineiden ostaminen?
Tämmöisiä ei osunut aineistoon yhtään. Ilmeisesti se on niin kiusallista, ettei sitä haluta tehdä videokameroiden läsnäollessa.
"Ollaanko kioskilla epäkohteliaita?" kysyy yksi kirjan luvuista. Ketkä ovat epäkohteliaimpia, tylyt stadilaiset vai tuppisuut peräpohjalaiset?
Kirja kumoaa oletuksen näistä stereotypioista. Systemaattisen epäkohteliaita ihmisiä ei aineistoon osunut. Jos yleistyksiä tekee, niin miehet käyttävät useammin suorempia pyyntöjä, esimerkiksi "Anna mulle yks Marlboro". Joku voi kokea ne epäkohteliaina, mutta aineiston perusteella siitä ei ole merkkejä. Naiset käyttävät enemmän semmoisia muotoja kuin "Mä ottaisin" tai "Saanko yhden postimerkin". Mutta erot ovat aika pieniä.
Kaipaatko itse jotain kioskiasioinnin muotoa, joka tutkimuksen perusteella näyttää hävinneen keskuudestamme?
Omat nostalgiset muistot liittyvät siihen, että ostetaan palautuspulloilla hankituilla pienillä rahoilla irtokarkkeja. Ehkä tämmöisiä kioskireissuja ei enää tehdä.
Tässähän tuli heti edustava otos, sillä itsekin kaipaan viiden pennin Hobo-karkkien ostotapahtumaa.
Juu. Kun niitä sai vielä viidellä pennillä, niin rahat riittivät uskomattoman pitkälle.