Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria. Toimittaneet Sinikka Carlsson, Liisi Huhtala, Sanna Karkulehto, Ilmari Leppihalme ja Jaana Märsynaho.
SKS 2010.
"Ilmari Kianto loi 1900-luvun alussa tunnetut ukonturilaansa..."
Näin aliarvioiden arvottaa kirjallisuuden emerita professori Liisi Huhtala kainuulaista kirjailijamestari Ilmari Kiantoa (1874-1970) ja hänen tuotantoaan uutuuskirjassa Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria.
Kianto saa teoksessa kolme yhtä keskenään vähäpätöistä mainintaa, siinä kaikki.
Uutuuskirja on jo herättänyt runsaasti keskustelua sekä sisältönsä, kokoonpanonsa että tasonsa vuoksi.
Vanha sanonta - kuta useampi kokki sitä sekaisempi soppa - pitää tässä paikkansa oikein hyvin. Kirjoittajia on joka lähtöön, mutta kaikilla ei tunnu olevan valmiuksia kirjoittamiseen, vaikka akateemisia oppiarvoja näyttää kyllä olevan.
Kirja jakautuu useaan osaan: on Lapin kirjailijat, Oulun seudun kirjailijat ja Kainuu-Koillismaan kirjailijat, on Kairanmaata ja modernia maailmaa, on runoa Pohjanmaalta ja on ironiaa ja on ahdistusta. Lisäksi puutteita ja unohduksia on runsain mitoin.
Sen sijaan kirjoittajien tutut ja ehkä sukulaisetkin ovat näyttävästi esillä, ovatpa mukana kirjailijoina myös jotkut kirjan tekijät.
Oulun tervaporvarit ovat aina vähätelleet Kainuun tervakansaa ja tämä vähättely näkyy oikein hyvin myös tässä kirjassa.
Kainuusta ja Koillismaasta kirjoitetaan samassa luvussa päätähtenä Veikko Huovinen. Tämän luvun yhteydessä yritetään elvyttää vanhaa kainuisti-karsinoimista, mistä ei Huovinen eivätkä aikanaan muutkaan kainuisteiksi leimatut tykänneet. Samaan seuraan sijoitellaan nyt sitten myös Kalle Päätaloa ja Reino Rinnettä, jopa Marja Kyllöstä.
Erityisesti Päätalo näyttää olevan kirjan tekijöille pahanlainen pakkopulla. Hänestä sanotaan, että hän on "Pohjois-Suomen suuri kansankirjailija".
Hän vertautuu jälleen kerran Pietari Päivärintaan. Pääosa hänen lukijoistaan on iäkkäitä, niukasti koulutettuja miehiä. Iijoki-sarja on tulkinnan mukaan kuin lestadiolainen ripittäytymiskierros.
Kainuu-yhteydestä jää kaipaamaan moniaita tekijöitä, esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Eino Leino, H. Ahtela, Onttoni Miihkali, Jalo Heikkinen, Onni Palaste, Risto Kormilainen, Seppo Hyttinen, Uula Aapa, Lennart Hoffren, Jussi Kukkonen ja ainakin tusinan verran mainioita eräkirjailijoita. Onneksi sentään paljossa unohdettua Maria Vaaraa on muistettu omalla luvulla.
Hieman kyseenalaista on mahtaako Suomen keskipisteessä vaikuttanut Pentti Haanpää olla ollenkaan pohjoissuomalainen?
Toisaalta ällistyttää, että mitä ihmettä ruotsalainen Mikael Niemi tekee Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassa?
Eniten kirjan sivuja on uhrattu Timo K. Mukalle, jonka lupaava ja pahasti jo alkuvaiheissa keskenjäänyt tuotanto on nostettu taivaisiin. Vaikka häntä koskevassa kirjoituksessa väitetään "Mukan päässeen ylivoimaisten vaikeuksien jälkeen pohjoisen eksotiikkahorisontin yli", ei sekään taida pitää paikkaansa.
Muistan, miten hän vuonna 1965 Kajaanin kasarmilla kovasti jurnutti siitä, että hän on jäänyt Maa on syntinen laulu ja Tabu-kirjojensa kanssa Hannu Salaman Jumalan pilkan varjoon. Olisi tahtonut lehtien etusivuille ja puristi ylpeänä nyrkissään Päivämies-lehden kovaa kritiikkiä.
Hän oli myös omasta mielestään ennen muuta pohjoisen sexus.
Todellisuudessa hän kirjoitti yhden hyvän romaanin eli esikoisensa - muu tuotanto on tähteitä ja loput tähteistä koottua.
Ei uskalleta sanoa kuten kajaanilainen H. Ahtela aikoinaan Huovisesta Ihmisten puheiden ilmestyttyä.
"Kovin oli lyhyt lento sekin tähti", hän kirjoitti, kun oli pettynyt Havukka-ahon ajattelijaa seuraavaan tuotantoon. Mutta Huovinenhan kirjoitti paljon vielä senkin jälkeen.
Mukka on tehnyt tehtävänsä ja kyllä hänet on jo aika kuiviin puristettu.
Pohjoisen Suomen kirjallisuuskuva alkaa siis hahmottua oululaisesta näkökulmasta. Kärkihahmoksi on nostettu Timo K. Mukka, joka saa adjutanteikseen ainakin Paavo Rintalan ja ehkä Joni Skiftesvikin tai Jari Tervon.
Oululle selkänsä kääntäneen Erno Paasilinnan radikaalivuodet saavat kuvauksensa ja velimies Mauri Paasilinna merkinnän "eräkirjailija", vaikka mies on kirjoittanut kasan jo ihan oikeita romaanejakin.
Kansan suosimaa Arto Paasilinnaa ei edes mainita, vaikka hän on maailmalla käännetyin nykykirjailijamme.
Annikki Kariniemi on saanut kirjassa oman sijansa. Hänet nimetään "lappilaisen kaunokirjallisuuden esiäidiksi", vaikka tämän ristiriitaisan historian mukaan Mukka oli vasta ensimmäinen Lapin kirjailija, joka nostettiin aikansa valioiden joukkoon - tosin ei ihan heti, kuten muistetaan.
Ja onhan siellä myös Aku-Kimmo Ripatti, joka todellisuudessa ei myöskään koskaan saanut kirjallista uraansa alkua pidemmälle.
Hänet muistetaan kansan keskuudessa lähinnä poliittisena poleemikkona, joka ensin kehui ja kiitti Päätaloa ja sitten yhtäkkiä ryhtyi haukkumaan.
Huovisen hän sai ärtymään jo Humusavotan arvostelusta ja lopullisesti, kun väitti, että Veitikka oli "jonkinlainen tilaustyö".
Josif Stalin mainitaan kirjassa neljä kertaa, mutta ei kertaakaan Eero tai Pirjo Suvilehtoa. Entäs missä luuraa Tatu Vaaskivi?
Paavo Rintalaa - suurimmista suurinta - luonnehditaan oululaiseksi ja eurooppalaiseksi kirjailijaksi. Sitä hän toki olikin, mutta myös Oulunsa vanki.
Ihmettelen sitä, että Rintalasta kirjoitettaessa tuodaan esiin hänen loppuvuosien sairautensa, jonka jopa arvioidaan vaikuttaneen tuotantoon: "runsaasti rosoisuutta, virheitä ja puolinaisuuksia", kirjoitetaan kuin diagnoosia.
Muistamatta sitä, että artikkelin alkuosassa on mainittu kuinka tärkeänä Rintala piti sitä, että tekstissä näkyy työn tekeminen, "salvoksen jälki". Siis aivan rintalamaista tekstiä loppuun saakka.
Kirjan pahimpia ja järkyttävimpiä puutteita on se, että se ei tuo artikkeleissaan kohteistaan mitään uutta esille. Kaikki on vain vanhan toistoa ja kertausta, persoonalliset otteet ja rennot käsittelytavat ovat outoja ilmestyksiä.
Tämän kirjan synnyttämissä keskusteluissa on jo tuotu julki, että Pohjois-Suomen kirjallisuushistorian toimittajille ovat jo alun alkaen olleet epäselvää sellaiset käsitteet kuin pohjoisuus tai kirjallisuushistoria.
Kannen sisälehdellä väitetään, että teos on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeämien asiantuntijoiden tarkastama.
Siis keiden? Lautakunnan jäsenten nimet esiin! Ei kai se ole mikään Tiitisen lista?
Jo 1980-luvulla Reino Rinne kaipasi Pohjois-Suomelle omaa kirjallisuushistoriaa. Hän suunnitteli sen rakenteen ja nimesi sisällön tekijöitä myöten.
Tämä ei ole se kirja. Pohjoisen Suomen kirjallisuushistoria on yhä kirjoittamatta.
Ja taitaa jäädäkin.