Tiesittekö, että eläessänne normaalisti kodissanne, arkipäivänne muodostuu erilaisista vaiheista eli sekvensseistä ja niiden välissä esiintyvistä siirtymävaiheista. Päivän sekvenssejä ovat aamutoimet, jotka tähtäävät kotoa lähtemiseen ja myöhemmin toimet kotiinpaluuseen. Niitä ovat asettautuminen kotiin työ -ja hoitopäivän jälkeen sekä nukkumaan laittautuminen. Jos olette illallakin kotonanne perheenne parissa ja aiotte katsoa vaikkapa televisiosta, olette "tehdään jotakin yhdessä" -sekvenssissä.
Edellä olevaa voisi pitää vitsinä, mutta sitä se ei valitettavasti ole. Teksti on helsinkiläisen tohtorin väitöskirjasta lehdistölle jaetussa lyhennelmässä. Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa alkukesästä julkaistu väitös sisältää "ennen tuntemattomia" havaintoja.
Tutkija on kolmen lapsiperheen arkea videoidessaan selvittänyt perheenjäsenten kotona olemisen ja tekemisen dynamiikkaa yhdessä ja erikseen. Hän on analysoinut niitä tekoja, joilla "perheenjäsenet tuottavat kotiaan". Niiden aikana kodin arjessa esiintyy yhtäaikaisesti erilaisiin sekvensseihin kuuluvia perheenjäsenten tekoja. Tutkija on jopa huomannut, että perheenjäsenten yksittäiset teot joutuvat ajoittain jännitteiseen suhteeseen keskenään. Silloin tilanteet helposti kärjistyvät ja saattavat aiheuttaa jopa erimielisyyksiäkin.
Perheissäkö aamutoimia, yhteensovittamisvaikeuksia, jännitteitä, riitojakin? Tämäkö on uutta tietoa perheen arjesta? Onko tutkija syntynyt lasikuvun sisällä, elänyt ja elää siellä ja on joutunut tutkimuksessaan hänelle täysin vieraaseen maailmaan, perheiden arkeen? Siihen, jota perheet ovat eläneet iät ja ajat, niin kauan kun ihmisiä on ollut olemassa. Kotitaloustieteen alaan kuuluvasta tutkimuksesta syntyy vaikutelma, kuin perheiden arkielämä olisi vasta keksitty ja tutkija olisi saanut siitä aivan uusia oivalluksia. Toisaalta uusi oivallus siinä onkin. Vai oletteko aikaisemmin tienneet, että eläessänne kodissanne, osallistutte "kodintuottamiseen".
Väitöskirjauutisia kirjoittavat toimittajat joutuvat joskus hämmästelemään lukemaansa ja kuulemaansa. Aiheet tuntuvat turhanpäiväisiltä ja johtopäätökset moneen kertaan ja monen sukupolven ajan koeteltuilta ja eletyiltä. Talonpoikaisjärjellä ajateltuna niissä ei luulisi olevan aihetta minkäänlaiseen tutkimukseen, saati sellaiseen tieteelliseen näyttöön kuin väitöskirja.
Näissä nollatutkimuksissa kansalaisille täysin selvät asiat on kätketty hienoilta tuntuviin sivistyssanoihin ja monimutkaisiin ilmaisuihin ja tietenkin, viitekehyksiin! Kun niiden sisältöä on joskus vaikea ymmärtää useammallakaan lukemisella, voi kysyä, onko väittelijä aina itsekään tietoinen käyttämiensä sanojen todellisesta merkityksestä. Puhumattakaan siitä, että tutkimusten johtopäätöksistä olisi aina jotain konkreettista hyötyä yhteiskunnalle.
Suomessa on vain hyvin harvoin asetettu väitöskirjan sisältö kyseenalaiseksi, saati se, onko aihe ollut tutkimisen arvoinen. Aihetta tarkasteluun olisi, mutta kuka tai mikä sellaisen tekisi. Erno Paasilinna- vainaan kritisoima "tiedeyhteisö" on tuskin sellaiseen kovinkaan innokas, merkitseehän jokainen yliopistossa loppuunsaatettu maisterin, lisensiaatin ja tohtorin tutkinto yliopistolle selvää rahaa.
"Tiedeyhteisön" keskustelussa asia lienee tiedostettu. Kaksi korkeassa asemassa olevaa alan miestä keskusteli oikeustieteellisen tiedekunnan väitöstilaisuudesta palatessaan. "Kovin ovat kevyttä tavaraa", arvioi toinen.