Urho Kekkosen viimeiset vuodet presidenttinä eivät olleet kunniakkaita. Kunnoltaan heikentyneen ja älyllistä teräänsä menettäneen miehen ei olisi pitänyt asettua ehdolle enää 1978, mutta kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Vallasta oli vaikea luopua, kun hän ei nähnyt ympärillään ketään, jolle olisi voinut uskoa presidentinlinnan avaimet. Kekkosta imarteli jatkamaan sekin, että seitsemän puoluetta kävi pyytämässä häntä presidenttiehdokkaakseen maaliskuussa 1977.
Asiallisiakin syitä jatkamiselle oli, kuten kaksi uutuuskirjaa kertoo. Toisen on kirjoittanut tohtori Jukka Seppinen (Urho Kekkonen - Suomen johtaja), toisen uskollisista uskollisin Kekkos-kirjailija Juhani Suomi, jonka teos perustuu Kekkosen omiin muistiinpanoihin vuosilta 1975-1981.
Asiallinen syy oli Neuvostoliitto. Moskova yritti murtaa Suomen aseman puolueettomana maana telaketjumaisen Helsingin-suurlähettiläänsä Vladimir Stepanovin johdolla 1970-luvun lopulla. Taistelua käytiin muun muassa kommunikeoiden sisällöstä.
Molemmat kirjat ovat mukaansatempaavia yleisesti ja etenkin niille journalisteille, joiden tehtävä oli seurata ja raportoida Kekkosen virkatoimista ja muista edesottamuksista. Kuulun itsekin tuohon pieneen joukkoon, joka kiersi Kekkosen viimeisinä vuosina maita ja mantuja hänen vanavedessään. Matkat olivat paljastavia, koska kontakteilta ja omakohtaisilta havainnoilta ei voinut välttyä.
Olimme arvostelun yläpuolelle nostetun presidentin kanssa tekemisissä myös kotimaassa, mutta tarkasti hallituissa tilanteissa ja satunnaisesti. Saimme oikeita tietoja Kekkosesta, taistelusta neuvostoliittolaisten kanssa tai "ukon", kuten lähipiiri häntä kutsui, ja muiden poliitikkojen välisistä edesottamuksista hienovaraisena supatuksena. Tieto kulki eduskunnan kuppilassa, mutta vain harvoille ja valituille.
Hyviä tietolähteitä olivat myös yksittäiset keskustelut Kekkosen suosioon sulkeutuneiden tai häntä säännöllisesti tavanneiden korkean tason poliitikkojen kanssa. Heitä ei ollut monta. Eino Uusitalo, Johannes Virolainen ja Ahti Karjalainen lähimpine avustajineen olivat hyvin informoituja.
Ongelma oli vain siinä, ettei läheskään kaikkea, minkä kuuli, voinut käyttää. Sitä kun ei saanut varmennettua mistään, eikä silloinen journalistinen kulttuuri suosinut yhtä rohkeaa tiedonvälitystä kuin nykyinen. Itsesensuuri toimi.
Esimerkiksi kuuluisa Tamminiemen pesänjakajat-kirja on kokoelma juttuja, joita ei voitu julkaista Helsingin Sanomissa. Lehden toimittajat saattoivat kuitenkin ne kansan tietoisuuteen nimimerkin suojissa pokkarina, joka saavutti jymymenestyksen.
Politiikkaa ammatikseen seuraavat toimittajat tiesivät silloin ja tietävät nykyisinkin ällistyttävän hyvin, mitä maassa tapahtuu. Toimituksiin suodattuu tietoa eri puolilta ehkä enemmän kuin yhdellekään yksittäiselle henkilölle muualla. Kuitenkaan parhaatkaan journalistit eivät voi koskaan tietää asioita niin hyvin kuin ne, jotka politiikkaa tekevät, punovat juonia ja käyvät valtapelejä. Politiikan toimittajat ovat riippuvaisia siitä tiedosta, mikä heille suvaitaan antaa. Yleensä he kuulevat todellisuudesta kaunistellun version.
Oman tiedon pinnallisuus, vaikka se oli silloin spesiaalitietoa, tulee väkisinkin mieleen, kun lukee, mitä kaikkea Kekkosen kuoleman jälkeen julkaistuissa eepoksissa on kerrottu. Se, mitä kuulimme aikanaan Kekkosesta, Johannes Virolaisesta, Ahti Karjalaisesta, Vladimir Stepanovista, Viktor Vladimirovista ja Juri Derjabinista nosti tukan pystyyn.
Jos silloin olisi tiedetty kaikki se, mikä on tullut myöhemmin päivänvaloon, tukka olisi lähtenyt juurineen päästä. Helsingin poliittiset piirit olisivat olleet täynnä Kekkosen näköisiä pulipäitä.
Otetaanpa esimerkiksi nuo 1970-luvun vaaran vuodet, joista nyt puhutaan ahkerasti. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen lähettiläät ja agentit yrittivät synnyttää Suomeen vallankumouksellisen tilanteen lakkojen ja kotikommunistien avulla. Valtiollisella ylätasolla käytiin puolestaan taistelua Suomen puolueettomuudesta. Kremlin kellokkaat yrittivät vyöryttää Suomen YYA-sopimuksen nojalla tiukemmin sosialistiseen leiriin.
Tarinan perusjuoni on kerrottu aikoinaan tiedotusvälineissä, mutta asioiden todellista painoarvoa ei voitu tajuta silloin käytettävissä olleiden tietojen pohjalta. Sen takia tulee välillä epäuskoinen olo Kekkosen päiväkirjoja ja Seppisen kirjaa lukiessa. Liioitteleeko joku?
Kun panimme aikoinaan koville Kekkosen lähipiirin ja ulkoministeriön herrat, he vähättelivät asioita. 1970-luvun lopun kommunikeaneuvottelujen vaikeuksista kerrottiin kyllä, mutta niitä luonnehdittiin vain tavanomaisiksi keskusteluiksi. Nyt Seppinen kertoo Stepanovin tokaisseen virallisessa neuvottelussa, että "on aika lopettaa kokonaan puhuminen Suomen puolueettomuudesta". Seppinen tietää, sillä hän oli itse siellä mukana.
Kekkonen hämäsi itsekin sen kuin ehti. Hän antoi ymmärtää, että Stepanov oli hänen ystävänsä. Kuitenkin päiväkirjat osoittavat, että Stepanovin päällekäynti ajoi Kekkosen eron partaalle. Ihmetyttää vain, miksi Kekkonen päästi Stepanovin iholleen. Herrat valitsivat ja erottivat yhdessä valtioneuvoston jäseniä. He päättivät myös vaihtaa Virolaisen Paavo Väyryseen keskustapuolueen johdossa.
Oi aikoja, oi tapoja.
Kekkonen ei tuntenut minkäänlaisia rajoja. Kyösti Skyttä kertoi jo 1980 ilmestyneessä kirjassaan Tuntematon Kekkonen, miten Eino S.Revosta tuli Yleisradion pääjohtaja. Repo junaili Tamminiemen iltapaloja ja toimitti hänestä pari kirjaa. Tyytyväinen Kekkonen sanoi noottivaalien jälkeen Revolle, että kunhan maahan on saatu hyvä hallitus, pannaan Einar Sundström eläkkeelle ja tehdään Sinusta pääjohtaja.
Niin siinä sitten kävi ja syntyi Reporadio.