Toimittaja-kirjailija Arvo ”Tiera” Ruonaniemen silmissä on ilkamoiva pilke ja kädenpuristus on sydämellisen luja, vaikka änkyröivät jalat ovat pakottaneet askeleen lyhyeksi. Erämaaretkille ei ole enää asiaa, mutta kun pää pelaa, muistojen kultamaat elävät kirkkaana mielessä. Niissä riittää loputtomasti ammennettavaa.
Maan iäkkäin kirjoittava lehtimies on armoitettu tarinoiden kertoja. Niitä kiveliöiden ja kultakenttien kulkija on imenyt itseensä pitkillä taipaleillaan. Elämänjano ja elämänilo on ajanut miehen tutkimattomille teille, keräämään povipullon hippuja, joita toimittaja ja kirjailija on myöhemmin sirotellut lehtien sivuille ja kirjojen kansien sisään.
”Vaimoni Eva on sanonut, että mies on luotu kulkemaan. Hän antoi luvan, ja minä olen sillä luvalla liikkunut”, Ruonaniemi sanoo.
Sopiva vaimo on yksi elämänlaadun takeista. Aviopari on pitänyt yhtä pitkään: Tieran ja Evan avioliitto on kestänyt 71 vuotta.
Eränkäynnin vietti veti puoleensa Raahessa syntynyttä Arvo Ruonaniemeä jo poikasena. Aseen jahtimetsälle hän sai 12-vuotiaana, kamera lähti reissuille mukaan vuotta myöhemmin. Mutta vasta sodan jälkeen perheen muutettua Evan kotitilalle Inariin Ruonaniemi lähti tosissaan koluamaan erämaita ja muuta pohjoista Lappia.
”Luonto alkoi kutsua, erämaahenki kuiskutteli”, hän huomauttaa. Elämän suurimmat nautinnot Ruonaniemi onkin poiminut kulkiessaan yksin Lapin suurissa erämaissa. ”Siellä maa on tyyni hiljainen”, hän sanoo yhdessä runossaan.
Runoja syntyi iltanuotioilla istuessa kymmenittäin. Tiera hengitti täysin palkein selkosien rauhaa.
Lehtimiesuransa Ruonaniemi aloitti Raahen Seudussa. Lehden omistaja kysyi tuoreelta merkonomilta, että alatko toimittajaksi. ”Heitin pikkutakin samantien tuolin karmille.”
Kalevan kirjeenvaihtajana Rovaniemellä hän oli jonkin aikaa 1950-luvun alussa ja siirtyi sitten Lapin Kansaan. Lapin Kansasta Ruonaniemi jäi eläkkeelle 1977. Aprillipäivän eläkeläisestä sukeutui kirjailija. Kirjoja on nyt kolmisenkymmentä. Viimeisin, Vuosisata Tulilappia tutkimassa, Petsamoa peräämässä, ilmestyy 100-vuotispäivän kunniaksi.
”Kun jäin eläkkeelle, sanoin, että ehkä saan tupakkarahani tienattua muutenkin kuin lehtimiehenä. Juttuja alkoikin paukkua päähän kairojen kiertelystä.”
Kirjoja on tullut yksi vuodessa.
Tupakka tosin jäi nelisen vuotta sitten neljäkymmentävuotisen kessuttelun jälkeen. Se kävi helposti ilman vieroitusoireita. ”Yksinkertaista. Savukehan ei pala suussa, jos sitä ei sinne itse laita.”
Tietokoneisiin Ruonaniemi ei ole sotkeutunut. Hän naputtelee sanoja peräkkäin edelleen vanhan ajan masiinalla. ”Pitää vain odottaa, että sormet rupeavat toimimaan.”
Toistaiseksi ovat toimineet. Eikä muistissakaan, pientä nimimuistin hapertumista lukuunottamatta, ole valittamista.
”Kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa. Miettimättä tulee niin runoa kuin suoraa sanaakin”, Tiera kertoo. Kauppaopistossa hänen samasta aiheesta tekemänsä eri versiot kotiaineista olivat haluttua tavaraa. Niistä kertyi killinkejä tulevan lehtimiehen taskuun.
Hyvän elämän lähtökohtia on Tieran mukaan se, ettei yritä hypätä rimaa liian korkealta, vaan tyytyy siihen, mihin pystyy. ”Ja kun on oman linjansa löytänyt, ei tarvitse haikailla muualle.”
Arvo Ruonaniemen 100-vuotishaastattelu julkaistiin Kalevassa 21.1.2012.