Kilpailuviraston selvittelemä asvalttialan kartelli jatkui viraston tutkimusten mukaan pitkään, kaikesta päätellen vähintään 1990-luvun alkuvuosilta saakka. Virasto tarkasteli selvityksessään vuosia 1994-2002.
Kilpailuvirasto aloitti tarkastukset asvalttiyrityksissä vuonna 2002, kun oli saanut tutkittavaksi tulleiden tapausten ja muiden asvalttialalta tulleiden yhteydenottojen perusteella riittävästi perusteita epäilyille siitä, että alalla saatetaan lainvastaisesti rajoittaa kilpailua. Tämän selvittämiseksi Kilpailuvirasto teki 7.-8.3.2002 tarkastuksia useisiin alan yrityksiin. Tutkimustensa edetessä virasto teki vielä lisää tarkastuksia epäiltyihin yrityksiin ja Asfalttiliittoon.
Kilpailuviranomaisten tarkastuksia asvalttialalle oli tehty jo aiemmin esimerkiksi Ruotsissa, ja suomalaiset yritykset osasivat ennakoida tarkastuksia Suomeenkin.
Asvalttikartellissa jaettiin yritysten markkinaosuudet ja maantieteelliset markkinat valtakunnallisesti. Kartellin jäsenet tekivät tarjouksissa yhteistyötä yksittäisissä urakoissa.
Lisäksi kartelli pyrki estämään uusien toimijoiden alalle tulon ja pienempien yritysten kasvamisen.
Alan suurin yritys Lemminkäinen johti Kilpailuviraston mukaan kartellia ja organisoi ja valvoi jakoja. Lemminkäinen kiistää edelleen Kilpailuviraston väitteen siitä, että asvalttialalla ylipäätään olisi ollut valtakunnallinen, vuosia jatkunut kartelli.
Tiukkaa kontrollia
ja uhkailuja
Käytännössä yritysten oli viraston mukaan melkein pakko liittyä kartelliin, jos ne halusivat mukaan kauppoihin. Pienille yrityksille ei esimerkiksi myyty asvalttimassaa, jos ne eivät suostuneet ruotuun. Yrittäjiä myös Kilpailuviraston mukaan uhkailtiin.
Markkinat jaettiin markkinaosuuden perusteella maantieteellisesti siten, että toiminta-alueen sisällä jaettiin kullekin yritykselle tietyt vuosittaiset tonnimäärät, joissa yritysten tuli pysyä. Tielaitoksen ja Ilmailuhallinnon urakat eli valtion urakat ja toisaalta muut urakat eli kunnat ja yksityiset oli jaettu erikseen, eikä näitä pääsääntöisesti sekoitettu keskenään.
Kullekin yritykselle annettiin Tielaitoksen töitä tietty prosenttiosuus, joka pysyi vuosittain samana. Kunnat oli jaettu pysyvästi, isoimmat kunnat useampaan osaan. Keväällä tiedossa olleet isommat yksityiset urakat jaettiin myös jo etukäteen.
Yritykset voittivat aina samat urakat
Yritykset voittivat vuosittain muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aina samat urakat. Poikkeuksina olivat vuodet 1996 ja 1997, jolloin tanskalaisomisteinen Interbetoni valtasi markkinoita ja kartellin vakiintunut toiminta häiriintyi. Myöhemmin Interbetoni ja kartelli pääsivät sopuun.
Esimerkiksi Oulun, Kuopion ja Jyväskylän kunnan alueen kaikista töistä oli jaettu kaksi kolmasosaa Lemminkäiselle ja yksi kolmasosa toiselle alueen kartelliyritykselle.
Urakat eivät aina menneet tasan sovittujen markkinaosuuksien mukaan. Jos tonnimäärä ylittyi, yritys joutui maksamaan hyvitystä ylimääräisistä tonneista saamansa voiton verran. Tämä hyvitys maksettiin sille yritykselle, joka ei ollut saanut omaa tonnimääräänsä täyteen.
Hyvittäminen tapahtui laskuttamalla yritysten välisiä aiheettomia laskuja, esimerkiksi kuumentimien, levittimien ja jyrien vuokrista tai asfalttimassan ostosta. Laskujen suuruudet olivat yleensä sata tuhatta-miljoonaa markkaa.
Tiehallinnon urakoista tehtiin vuosittain vuoden lopussa tilitys, jonka perusteella kartellin yritykset tasoittivat osuuksiaan. Kuntien osalta tasoitusta voitiin tehdä vuoden mittaan jakamalla urakoita, kun nähtiin, miten osuudet kehittyvät.
Urakkkahinnat
soitteltiin toisille
Jos joku yritys teki urakan, joka ei sille olisi kuulunut, se saattoi antaa jollain muulla alueella oman urakkansa sille yritykselle, jonka olisi pitänyt saada urakka. Varsin pitkälle osuuksia pystyttiin tasaamaan ja pitämään kurissa vuoden mittaan tehtävällä seurannalla.
Urakkakohtaisesti yritysten alueen tarjouksista vastaavat henkilöt soittivat toisilleen tarjoushinnat, kun urakan tarjousten jättöpäivä oli lähellä, Faksejakin oli käytetty, mutta 90-luvun loppupuolella niiden käyttö kiellettiin, koska kirjallisia dokumentteja kartellista haluttiin välttää.
Urakoiden hinnoittelussa käytäntönä oli ainakin 1990-luvun loppupuolella, että yritykset ensin laskivat omakustannushinnan urakalle, ja sen jälkeen lisäsivät katetta 100 markkaa tonnia kohti. Tämä on sama summa, jonka yritykset joutuivat tilittämään yli tehdyistä tonneista sille, jonka osuus oli jäänyt vajaaksi.
Järjestelmään kuului myös, että pienemmille yrittäjille oli annettu tietty, vuosittainen määrä tonneja tai neliöitä, jonka ne saivat tehdä. Niiden yksittäisiä urakkakohteita rajoitettiin joko neliömäärän perusteella tai sulkemalla tietyt asiakkaat pienten yritysten toiminnan ulkopuolelle.
Kartellin jäsenten tuotantomääriä seurattiin tarkasti. Yritykset olivat velvollisia ilmoittamaan muille kartellin jäsenille saamansa urakat ja tehdyt tonnit. Lisäksi yritykset ilmoittivat katteidensa suuruuden.