Pulitzer-palkitun amerikkalaisen journalistin Tim Weinerin mammuttimainen kirja CIA - Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia (Legacy of Ashes: The History of the CIA) on menestys ja palkittu opus. Se on koruton lista epäonnistumisia ja epäpätevyyttä.
Vaikka laitos itse haluaa luoda myyttiä elokuva-agenttien kaikkivoivasta ja -näkevästä apparaatista, Weiner muistuttaa, että ongelman juuret lepäävät laajemmin amerikkalaisten ajattelussa kuin pelkästään CIA:ssa. Muun maailman huono tuntemus on heikko pohja vakoilulle.
"Nämä ovat amerikkalaisen poliittisen kulttuurin ongelmia, eivät erityisesti CIA:n, mutta ne heijastuvat tiedustelupalveluun", Weiner tähdensi Kalevalle.
"Haluamme kaikkien olevan samanlaisia kuin me, toimivan kuin me, käyttäytyvän kuin me ja se luo ongelmia."
CIA ei kyennyt ymmärtämään esimerkiksi päävastustajaansa venäläisiä, heidän kulttuuriaan, kieltään tai taustojaan, puhumattakaan heidän historiastaan.
"On erittäin vaikea vakoilla suljettua yhteiskuntaa, on hyvin vaikea vakoilla poliisivaltiota. CIA:lla ei ollut paljoa menestystä Neuvostoliitossa tai Saddam Husseinin Irakissa."
CIA myös kuvitteli voivansa toimia niin rauta- kuin bambuesiripunkin takana samoin kuin amerikkalaiset toimivat Euroopassa toisessa maailmansodassa: hyppäämällä laskuvarjoilla linjojen taakse, liittoutumalla vastarintaliikkeen kanssa ja sabotoimalla vihollista.
Operationaaliset virheet aiheuttivat tuhansien ihmisten kuoleman. Tämä näkyi esimerkiksi Koreassa, Kiinassa ja rautaesiripun takana.
CIA epäonnistui
Tiedustelupalvelun olemassaoloon on Weinerin mukaan kolme perussyytä: presidentille annetaan informaatiota, jotta hän pystyy tekemään strategioita sen perusteella, pidetään hänet ajan tasalla ja ehkäistään yllätyshyökkäykset.
"Näiden vaatimusten perusteella, jotka ovat sen omia standardeja, CIA ei ole onnistunut. Osaksi se johtuu siitä, ettei sillä ollut informaatiota, jota presidentti halusi ja osaksi siitä, että presidentit eivät oikeasti halua tosiasioita, jotka ovat heidän suunnitelmiaan vastaan."
"Ehkä ajan ja suuremman poliittisen kypsyyden myötä saamme ensimmäisen ammattimaisen tiedustelupalvelun maahamme. Meillä on vielä paljon matkaa kuljettavana."
Weiner kiistää, että CIA:n historia kertoo kautta linjan amatöörimäisyydestä. Alussa se oli suuri ongelma, mutta 1960- ja 1970-luvulla oli tiivis joukko väkeä, joka oli ollut "bisneksessä" 20 vuotta ja tunsi ammattinsa varsin hyvin.
Se näkyi esimerkiksi arvioissa, joita CIA lähetti presidentti Lyndon B. Johnsonille Vietnamin sodasta. Raportit kertoivat, ettei sota suju.
Ei toista Irakia
"Tarvitaan toisen sukupolven verran harjoitusta, ammattimaisella tavalla, ennen kuin pystymme haaveilemaan ensimmäisen luokan tiedustelupalvelusta", Weiner summaa.
"Meillä on pakko olla. Meillä ei ole varaa toiseen samanlaiseen erehdykseen kuin teimme Irakissa, yhteiskuntakudoksemme ei kestä sellaista. Jää nähtäväksi, mitä seuraava presidentti tekee tässä mielessä."
Reaganin aikainen OSS-veteraani Bill Casey yhä uskoi laskuvarjojuttuun, vaikka maalaisjärki ja laki olivat vastaan.
"Ja sitten me löydämme Yhdysvallat ja sen majesteetit myymässä kahdeksan torjuntaohjusta Iranin vallankumouksellisille, vohkimassa rahat ja antamassa ne antikommunistisisseille Väli-Amerikassa. Se on lähes parodia siitä, mitä peiteoperaation tulisi olla. Se oli Bill Caseyn CIA. Ja vahinkoa seurasi kielto lähes kaikelle toiminnalle."