Informaatiosodassa ensimmäinen kriteeri ei ole, että se mitä kerrotaan julki, olisi sataprosenttisesti totta. Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels oli tehokas, mutta totuutta hänen töissään ei ollut nollan vertaa.
Totuusprosentti on suurempi, kun Yhdysvallat ja Britannia yhtäältä ja Irak toisaalta käyvät näinä aikoina tiedotussotaa. Siinä välitettävän tiedon totuudellisuuden astetta on vaikea määritellä, mutta lukema ei voi olla sata. Kiistattoman totta on vain se, että vaikka täsmäohjukset eivät vielä putoile Bagdadiin, informaatiosodan viestejä ropisee taivaan täydeltä.
Sota Vietnamissa oli Yhdysvalloille paitsi sotilas- myös tiedotustappio. Sen jälkeen on otettu opiksi. Persianlahden sota 1990-luvun alussa oli kouluesimerkki konfliktista, jossa Yhdysvallat syötti ja tiedotusvälineet söivät tarkkaan annosteltua tietoa. Makaaberiuden huippu oli maihinnousu Somaliaan, jossa tv-kamerat olivat amerikkalaissotilaita vastassa.
Informaatiorumputulen tavoite on valmistella yleisöä sen päivän varalta, jolloin oikeat ohjukset alkavat mahdollisesti tipahdella Irakiin. Yhdysvallat ja Britannia haluavat osoittaa etukäteen, että oikeiden ohjusten käyttöön on oikeat perusteet. Irak taas haluaa osoittaa perusteet vääriksi. Lopullinen totuus on toinen juttu.
Irakin totuudentorvien totuudellisuuden perään voi laittaa kyselemättä kysymysmerkkejä. Kun toimittajat viedään katsomaan Israelin 1981 tuhoamaa ydinreaktoria, se ei tarkoita, että Irakin kyky ja halu tuottaa ydinaseita olisi loppunut siihen paikkaan. Länsimaissa totuuteen liitetään suurempia laatuvaatimuksia. Yhdysvaltain ja Britannian sotavalmisteluissa on viime päiviltä ainakin yksi esimerkki, jossa totuuden prosenttimäärää voi mietiskellä.
Vähän huomattu tapahtumaketju alkoi torstaina. Arvovaltainen The New York Times -sanomalehti kertoi otsikossaan "YK:n vakoilukuvista" käyvän ilmi, että Irakin ydinlaitoksilla olisi havaittu epäilyttävää rakennustoimintaa. Uutinen viittasi Wienissä toimivan kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n asiantuntijoiden satelliittikuvista tekemiin havaintoihin.
Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja Britannian pääministeri Tony Blair pitivät viikonvaihteessa "sotakokouksen". Sen jälkeen pidetyssä tiedotustilaisuudessa Blair perusteli tarvetta vastata Irakin uhkaan - milläpä muulla kuin IAEA:n raportilla.
Blair sanoi tarkasti näin: "Meidän tarvitsee vain katsoa kansainvälisen atomienergiajärjestön tämän aamun raporttia, joka osoittaa, mitä on tapahtunut (Irakin) entisissä ydinaselaitoksissa tajutaksemme tämän (Saddamin uhan)." Bush säesti: "Kuulimme juuri pääministeriltä uudesta raportista."
Ei siinä mitään. Pulma on vain siinä, ettei IAEA:n raporttia ole olemassa. Kuvat otti kaupallinen satelliitti. Vähälle huomiolle jäi sekin, että päivä The New York Timesin uutisen julkistamisen jälkeen järjestö kertoi seuraavaa: "(IAEA) haluaa todeta, ettei sillä ole uutta tietoa Irakin ydinaseohjelmasta sitten joulukuun 1998, kun sen tarkastajat lähtivät Irakista."
IAEA:n pääjohtaja Mohamed ElBaradei katsoi tarpeelliseksi toistaa saman sanoman haamuraportista maanantaina järjestön johtokunnalle. Hän korosti, että vain uusien tarkastusten jälkeen voisi tehdä varmoja johtopäätöksiä, noudattaako Irak turvallisuusneuvoston päätöslauselmia vai ei.
YK:n turvallisuusneuvosto kielsi Persianlahden sodan jälkeen Irakilta kyvyn tuottaa joukkotuhoaseita. IAEA:n tarkastajat vahtivat YK:n puolesta, että näin myös kävisi. Saddam heitti asetarkastajat ulos maasta 1998. Nyt muut länsimaat ajavat ratkaisua, että Irak painostettaisiin ensin päästämään tarkastajat takaisin töihinsä ja että ohjusten vuoro tulisi vasta sen jälkeen.
Tiedotussota sai uusia kierroksia maanantaina, kun arvostettu lontoolainen strategian tutkimuslaitos IISS julkisti selvityksen Irakin kyvystä tuottaa joukkotuhoaseita. Kovimman uutisen mukaan Irak voisi rakentaa ydinaseita muutamassa kuukaudessa - jos se saisi hankituksi ulkomailta fissiokelpoista ydinmateriaalia. Samaan hengenvetoon todettiin, ettei Irakilla ole itsellään laitoksia, jotka voisivat tuottaa riittäviä määriä materiaalia ydinaseiden tekoon. Raportin mukaan sellaisten laitosten rakentamiseen tarvittaisiin useita vuosia ja laajaa ulkomaista apua.
Vain Irakin johto tietää, mitä joukkotuhoaseita ja miten paljon Irak pystyy tuottamaan. Muu maailma voinee esittää tästä parhaimmillaankin valistuneita arvauksia niin kauan kuin Irak ei päästä YK:n tarkastajia maahan. Olisi sinisilmäistä uskoa, että Saddamin salaiset laboratoriot tekisivät pelkkää äidinmaidon vastiketta. Yhtä lailla Yhdysvaltain ja Britannian väitteitä ei voi purematta niellä.
Tiedotussodan pihvi on muualla. Miksi Irakista on tullut yhtäkkiä erityisen vaarallinen ja Saddamista erityisen vastenmielinen? Saddam jököttää johdossa vuodesta toiseen ja naureskelee viiksiinsä aika ajoin toistuvia Saddam nurin -kampanjoita.
Keskiviikkona tulee täyteen vuosi terrori-iskuista Yhdysvaltoihin. Bush julisti viime syksynä cowboytyyliin, että ykkösterroristi Osama bin Laden otetaan kiinni "elävänä tai kuolleena". Näin ei ole käynyt.
Yhdysvalloissa presidentiltä odotetaan selkeitä tuloksia. Bush on tehnyt kutakuinkin selvää talebaneista, ja al-Qaida -terroristiverkkoon on tehty vähintään reikiä. Osama bin Laden kuitenkin luuraa jossakin kallionkolossa ja näyttää pitkää nenää Bushille.
Amerikkalaiset eivät vihaa mitään niin paljon kuin häviämistä. Jos bin Laden olisi saatu rautoihin, tuskinpa Saddamista tehtäisiin nyt hänen korvikettaan. Jos molemmat ovat kehissä seuraavien presidentinvaalien alla, Bushin uudelleenvalintaa ei pelasta edes lakitupa. Sisäpoliittiset syyt sanelevat sen, mitä Yhdysvallat tekee ulkopolitiikassa. Maailma tuntee sen nahoissaan, mutta ei voi sille mitään.