Nauhuri pyörimään vain, kun oma lapsi kertoo hyvän jutun tai luikauttaa laulun. Sähköpostiviesti kaverille tai sukulaiselle ja vastauksen odotus. Päiväkirjan kirjoittaminen ja omien tuntemusten tutkiskelu vaikkapa koulu- tai työmatkan aikana. Näyteikkunaostosten teko.
Eivät nämä ole vain tapoja viettää aikaa tai pitää yllä sosiaalisia suhteita vaan relevantteja menetelmiä kerätä aineistoa tieteellistä tutkimusta varten. Tänä päivänä ja ainakin joissakin tiedeyhteisöissä.
En väitä, etteikö itsetutkiskelu ja oman toiminnan arviointi olisi useinkin paikallaan ja tarpeen itse kullakin. Enkä väitä, etteikö yhteydenpito ystäviin ja sukulaisiin olisi tärkeää ja tarpeellista. Kaikkein vähiten voin kieltää sen, etteikö oman lapsen kehityksen seuraaminen olisi ainutlaatuista, tarpeellista ja elintärkeää – niin lapselle kuin vanhemmallekin.
Sitä sen sijaan uskallan ihmetellä, miten vakavasti otettava, korkealle arvostettua tutkimusta harjoittava tiedeyhteisö tuottaa opiskelijoiden opinnäytetöinä kaiken maailman tutkielmia aiheesta kuin aiheesta. Kuinka uskottava tutkimus voi olla, jos aineisto on kerätty omasta perheestä? Kuinka objektiivinen tutkimusote voi olla, jos analyysin kohteena ovat tutkijan omat tunteet ja ajatukset? Herää kysymys, kuinka yleistettävää ja yleishyödyllistä tällainen tutkimus voi olla.
Tieteen ja tutkimuksen merkitystä ei voi väheksyä; se on vienyt ja vie ihmiskuntaa eteenpäin ja auttaa ymmärtämään maailmaa ja ihmistä. Eläisimme kovin toisenlaisessa yhteiskunnassa, jos esimerkiksi lääketieteellistä, teknillistä, luonnontieteellistä, taloustieteellistä ja humanistista tutkimusta ei tehtäisi lainkaan.
Tuntuu kuitenkin keinotekoiselta, jos jokaisen yliopisto-opiskelijan on tehtävä pro gradun laajuinen opinnäytetyö, mutta aihe voi olla melkein mikä tahansa ja kuinka henkilökohtainen tahansa. Mielestäni tällaisia itsetutkiskeluja voisi harjoittaa pienemmässä mittakaavassa opintojen aikana, jos ne nyt tarpeellisiksi koetaan.
Kun yliopistotkin ovat näinä kurjina aikoina joutuneet säästöjen tielle, olisi tieteen tekemisen tapoja syytä tarkastella uudestaan. Jatkuvasti pienenevät tiedekuntien määrärahat saisi kohdistaa työelämän kannalta olennaisempiin asioihin.
Kuinka tärkeää esimerkiksi luokanopettajan tai lastentarhanopettajan työssä on tieteellisen tutkimuksen käytänteiden hallinta pro gradu -tasoisesti?
Samaan aikaan kun pro graduja teetätetään mitä kummallisimmista aiheista, tulevien luokanopettajien opetettavien aineiden hallinta heikkenee ja opinnoissa saatetaan ohittaa kokonaan esimerkiksi moniammatillinen yhteistyö ja yhteistyö vanhempien kanssa.
Kuinka vähäisillä opeilla luokanopettajat joutuvatkaan aloittamaan uransa esimerkiksi ekaluokkalaisten äidinkielen ja matematiikan opettajina! Puhumattakaan taito- ja taideaineiden pakollisten kurssien vuosi vuodelta supistuvista määristä ja opetusharjoittelujaksojen vähyydestä.
Tieteelle on – totta kai – paikkansa ja tehtävänsä, ja siihen on suunnattava varoja ja osaamista. Mutta löytyisikö kultainen keskitie, jossa tutkijasuuntautuneet opiskelijat tekisivät laadukasta, yleishyödyllistä tutkimusta ja ammattisuuntautuneet opiskelijat keskittyisivät työelämän haasteiden kohtaamiseen?
Kandidaatintutkielma, jonka jokainen yliopisto-opiskelija kirjoittaa, riittäisi kyllä näytöksi tieteellisestä kypsyydestä niille, jotka tietävät, etteivät tutkijan tielle aio. Eiväthän lääkäritkään tee massiivista tutkimustyötä lisensiaatintutkintoonsa vaan keskittyvät oikeassa työssä tarvittaviin tietoihin ja taitoihin.
Selkeään ammattiin valmistuville korkeakouluopiskelijoille soisin lisää kursseja, jotka helpottavat työelämän alkutaivalta. En suostu uskomaan, että yliopistot eivät pystyisi tähän haasteeseen vastaamaan.