Kansallinen tiedepolitiikka suuntaa uusia resursseja Aalto-yliopiston toiveiden tynnyriin ja jättää hunningolle niitä laitoksia, joissa kansainväliset vahvuudet jo todella ovat olemassa.
Kansainvälisesti arvostetuin yliopistojen laatumittaus, niin sanottu Shanghain lista, on löytänyt maailman 500 kärkiyliopiston joukosta viisi suomalaista. Perinteiseen tapaan ylimpänä niistä on Helsingin yliopisto sijaluvulla 72. Sijoilta 303-401 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot ja sijoilta 402-500 Jyväskylä ja Kuopio.
Toisin sanoen maailman kärjen tuntumassa on Helsingin yliopiston jälkeen neljä "maakuntayliopistoa", ei mitään muuta. Ei esimerkiksi Teknillistä korkeakoulua, joka nyt putosi koko listalta.
Voisi olettaa, että kansallinen tiedepolitiikka keskittyy kannustamaan sellaisia oppilaitoksia, jotka jo todistetusti ovat vahvaa kansainvälistä tasoa. Suomalainen käytäntö on kuitenkin jotain aivan muuta. Tuntuvia resursseja kasataan ainoastaan uudelle Aalto-yliopistolle siinä toivossa, että se jotenkin olisi muuta kuin osiensa summa ja vetäisi koko Suomen uuteen nousuun.
Suomalaisessa innovaatiopolitiikassa on paljon korjaamisen varaa, kuten äskettäinen selvitys osoitti. Mutta korjaamista ei ole se, että yksisilmäisen metropoliajattelun nimissä kasataan vain hiekkalinnaa ja hylätään olemassa olevat vahvuudet.
Aalto-yliopistolle on luvassa ensi vuonna 56 miljoonaa lisärahoitusta, Suomen kaikille muille yliopistoille yhteensä 17 miljoonaa. Elinkeinoelämän raha kasautuu sekin vain yhteen paikkaan. Esimerkiksi Oulun yliopistolla on toimintamenoissa iso vaje, eivätkä ministerien antamat lupaukset tunnu pitävän. Uusia kustannuksia kaatuu niskaan, leikkauksia on luvassa. Samassa jamassa ollaan muuallakin.
Aalto-yliopisto saattaa kasvaa vahvaksi, jos erilaiset toimintakulttuurit saadaan siellä yhteen, jos kampusalue löytyy ja jos tutkimuksen ja opetuksen annetaan kasvaa rauhassa. Tyypillisesti sellaiseen menee vuosia, jopa vuosikymmeniä. Maakuntayliopistot, joiden perustamiseen uutta yliopistoa lähinnä voi rinnastaa, ovat sen osoittaneet.
Menneiden vuosikymmenten kaukonäköinen korkeakoulupolitiikka on pystynyt tuomaan maan eri osiin osaamista. Jotkut yliopistot ovat nousseet kansainväliselle tasolle, kuten Shanghain lista osoittaa, ja kaikki ovat vahvoja joillakin omilla aloillaan. Yliopistojen yhteistyö on välttämätöntä, rakenteita on aina voitava pohtia, mutta tällaisten vahvuuksien alasajo olisi uskomattoman lyhytnäköistä politiikkaa.
Kuitenkin juuri sellaista henkeä on nyt olemassa. Vahva kansallinen osaamisverkko nähdään rasitteena, ei vahvuutena. Ajattelutapa on kutistunut niin, että lupaavaksi nähdään vain pääkaupunkiseudulla tapahtuva toiminta. Heikoksi yliopistot muuttuvatkin, kun niiden liikkumavara kuristuu yhä ahtaammaksi.
Erikoista on myös elinkeinoelämän kapeakatseisuus. Tarvittava ulkopuolinen rahoitus on keskittynyt Aalto-yliopistoon, ikään kuin missään muualla tehtävällä tutkimuksella ei olisi merkitystä suomalaisten yritysten menestykselle. Talouskriisin iskettyä jokainen yliopisto kautta maan on pahoissa vaikeuksissa rahoitustavoitteidensa kasaamisessa. Jos niiden tutkimus heikentyy, siinä heikentyy myös suomalainen elinkeinoelämä, ja nopeasti.
Aalto-yliopisto ei tuo tuloksia vuosikausiin, ja samaan aikaan muiden yliopistojen toimintakyky kärsii resurssivaikeuksista. Kannattaa vilkaista Shanghain listaa: juuri vahva yliopistoverkko voi nopeimmin tuoda niitä uusia keinoja, joilla Suomi nousee taas suosta.