Suomessa julkaistiin päättyneenä syksynä kaksi kiinnostavaa tieteellisen työhön liittyvää selvitystä. Syyskuussa julkistettu tiedebarometri mittasi sitä, millaisia näkemyksiä kansalaisilla on tieteestä. Joulun alla Suomen Akatemia esitteli raporttinsa Suomen tieteen tilasta.
Kumpaakin selvitystä voi lukea jokseenkin rauhallisin mielin. Vaikka erilainen epätieto ja jopa suoranaiset valheet tuntuvat saavat meilläkin uutta näkyvyyttä, tiedebarometrin mukaan suomalaisten luottamus tieteeseen on vankka.
Kansalaiset luottavat tätä nykyä yliopistoja, korkeakouluja ja tiedeyhteisöä enemmän vain poliisiin ja Puolustusvoimiin.
Akatemian raportissa Suomen tieteen tilaa kuvataan vakaaksi. Suomalainen tiede on viime vuosina jopa hiukan vahvistunut. Tieteellisiä julkaisuja tuotetaan nyt puolitoista kertaa kovemmalla tahdilla kuin vuosituhannen alussa..
Samalla katsauksessa todetaan, että monet teollisuusmaat (OECD:n jäsenet) ovat pystyneet nostamaan tutkimuksensa tieteellistä tasoa nopeammin kuin Suomi. Usein mainittu esimerkki näistä maista on Tanska.
Suomenkaan tiede ei siis ole polkenut paikallaan, mutta jossakin on osattu tehdä asioita vielä paremmin kuin meillä. Kiinnostava kysymys on, mitä muualla on tehty toisin. Siitä katsauskaan ei anna tarkkaa kuvaa.
Hitaamman tahdin syyksi ei kuitenkaan kelpaa rahan puute. Tutkimusrahan määrä on 1990-luvun alusta alkaen kasvanut Suomessa merkittävästi.
Selvityksestä nousevat näkyvästi esiin yhtenä tieteen tason turvaajana onnistuneet rekrytoinnit. Katsauksessa todetaan niinkin painokkaasti, että ”osaavien tutkijoiden, opettajien ja opiskelijoiden rekrytointi on yliopistojen ja tutkimuslaitosten tärkein päätös”.
Seuraava kysymys kuuluu, kuinka näitä eteviä henkilöitä saadaan houkutelluiksi tieteen pariin ja erityisesti ulkomaisia tieteilijöitä Suomeen. Kyse ei tässäkään ole yksin rahasta tai muista resursseista vaan myös tutkimusyhteisöjen luonteesta. Motivoituneet tutkijat ja tutkijaryhmät vetävät puoleensa motivoituneita tutkijoita.
Suomalaiset yliopistot ovat viime vuosina pyrkineet kansainvälistymään vauhdikkaasti. Ulkomaisia tutkijoita on saatu Suomeen ja suomalaisia tutkijoita ulkomaille – usein toiveena, että nämä palaisivat tänne uutta tietoa ja kokemusta tuoden.
Osa palaa, osa ei. Joka tapauksessa tämä verenvaihto on terveellistä, jopa välttämätöntä.
Myös yliopistojen profiloitumisen arvioidaan vahvistavan niiden kykyä koota suojiinsa lahjakkaita tutkijoita. Kun resurssien suuntausta tiivistetään, jäljelle jäävien, ehkä harvempien yksiköiden pitäisi olla vahvempia.
Profiloitumispaineet kohdistuvat myös Oulun yliopistoon. Toisaalta Oululla on alusta alkaen ollut erityinen roolinsa: asiantuntijoiden kouluttaminen erityisesti Pohjois-Suomen tarpeisiin. Tämän tehtävän pystyy täyttämään vain monialainen yliopisto.
Pääkirjoitus