Teuvo Pakkala oli itsepäinen mies. Hän kirjoitti perä perää kirjoja, joita hänen ei missään nimessä juuri silloin olisi kannattanut kirjoittaa.
Kun Pakkalan ensimmäinen oululaisromaaninsa Vaaralla ilmestyi, nuorsuomalaisten tähtifalangi moitti häntä juonen puutteesta.
Kansan rehevää kieltä ei näkynyt missään, ja joistakin romaaneista puuttuivat rakennuspuut kokonaan.
"Tekijän tarkoituskaan ei näytä olleen muu kuin noiden pienten eläjäin kuvaaminen semmoisenaan, ilman mitään omaperäisen jännityksen tai häikäisyn halua", nuorten radikaalien taideteoreetikko Kasimir Leino kirjoittaa Päivälehdessä 15.5.1892.
Nuorempi kohurunoilija Eino Leino puolestaan joutuu täyden hämmennyksen valtaan lukiessaan Pakkalan Pientä elämäntarinaa, joka on hänen mielestään "kokoonpantu äkkiarvaamattomuuksista".
Odotettiin kansanmuisteloita, saatiin romaanitaidetta. Pakkalan romaanitaide kehittyi Oulussa, kriitikot istuivat Helsingissä.
Ehkä ajan käärmettä pyssyyn, mutta Pakkalan vastaanoton kiemurat tuntuvat jotensakin tutuilta. Pentti Haanpää 1930-luvulla. Timo K. Mukka 1960-luvulla.
On yllättävää havaita, että ajan johtava kirjallinen intelligentsija odotti Pakkalalta koeteltuja eeppisiä ratkaisuja, mutta kirjailija ajoi heidän odotushorisonttinsa yli.
Pakkala oli kirjailijana aikaansa edellä - tai ainakin ajoitus ja toteutus eivät osuneet kohdalleen.
Vaaralla on tietoisesti rakennettu yhteisöllisyyden kuvaus, jota romaaniparin jälkiosa Elsa voimakkaammalla päähenkilökeskeisyydellään täydentää. Tiukan juonenlangan vaatijat eivät huomanneet, että Pakkalan kollektiivin kuvaus on myös maailmankatsomuksellinen valinta. Tai sitten he huomasivat sen.
Vaaralla (1891) ja Elsa (1894) ovat proletaarikuvauksia, mutta eivät varsinaisia työväenromaaneja kuten Pakkalan romaanien tutkija Pertti Karkama korostaa. Ne iskivät omalla tavallaan aikaan, jolloin luokkaristiriidat heräsivät ensimmäistä kertaa kansallistuntoaan kehittelevässä kansakunnassa. Niissä on tendenssi, mutta niissä ei hypitä barrikadien yli punainen lippu tanassa.
Pieni elämäntarina (1903) on syvyyspsykologisessa ihmiskuvauksessaan siinä määrin kokeellinen, että on syytä puhua eurooppalaisesta romaanista. Kun Pakkala kypsytteli taiteellisia näkemyksiään, muuan wieniläinen lääkäri julkaisi tutkimuksensa unien tulkinnasta. Mutta Freud ei rantautunut Suomeen vielä pitkään aikaan!
Vajaassa kymmenessä vuodessa Pakkala siis hyppäsi sosialistisen realismin porstuasta modernismin labyrintteihin. Semmoista temppua ei hevin anteeksi anneta!
Miksi Teuvo Pakkala ei aikanaan kelvannut nuorsuomalaisten kirjailijoiden tähtikaartiin, vaikkapa Juhani Ahon rinnalle, joka aitona romaanikirjailijana kyllä ymmärsi Pakkalan taiteellisia ratkaisuja?
Pakkalan aikalaisvastaanotto kuulostaa hieman samalta kuin kriitikoiden puheet Timo K. Mukan esikoisteoksen kohdalla. Lupaava, kyllä, kiehtova romaani, mutta palo on väärin sammutettu.
Kyse on siis vastaanoton sokeista pisteistä, johon ei vieläkään myydä vakuutuksia. Mutta kyse on myös kirjailijan persoonallisuudesta. Pakkala kirjoitti hitaasti ja julkaisi harvakseltaan, ja jo se ei sopinut nuorsuomalaisille tähtikirjailijoille, jotka heittivät teoksen joka sesonkiin. He näkyivät ja kuuluivat. He ottivat haltuunsa silloisen kansallisen julkisuuden ja oululaisen lehtimieskirjailijan kirjoittelut jäivät auttamatta ulkokehälle.
Lehtimiehenä Pakkala ei ollut mikään kansantribuuni. Häikäisyn halua ei ollut. Hänestä ei olisi ollut vääntämään blogia Uuden Suomen verkkoversioon puhumatta Iltasanomien kolumnistin pestistä!
Pakkalasta ei siis ollut estradille antamaan kansakunnalle suuntaa. Showmies hänestä sukeutui vain silloin, kun näytelmänkirjoitustornado iski päälle. Syntyi kevyt komedia Tukkijoella, mutta sekös sekautti kriitikkokaartin vastaanottokoneen lopullisesti.
Jos Teuvo Pakkala eläisi tätä aikaa, hänen Finlandia-osumansa olisivat harvassa. Pakkala pyöräilisi periferian hiekkamaanteillä taatusti trendimedialta turvassa.