Terveydenhoitomenojen vertailu eri kuntien välillä on kiintoisaa, mutta tilastosta ei voi vetää suoria päätelmiä tehokkuuden vaihtelusta. Myös tason vaihtelu on muistettava. Alan menojen nousu lähivuosina pitää sulattaa.
Terveydenhoitomenoissa asukasta kohden on suuria eroja kuntien välillä myös Pohjois-Suomessa. Tilastojen suoraviivainen tulkinta johtaa ajattelemaan, että alaa hoidetaan Utsjoella erittäin löysäkätisesti ja Utajärvellä erityisen tehokkaasti. Myös Oulussa terveydenhoito näyttää tämän tilaston valossa tehottomalta, ovathan alan menot kaupungissa kymmenen prosenttia korkeammat kuin kunnissa keskimäärin. Olosuhteiden vaihtelu ja myös hoidon laatu on kuitenkin otettava huomioon, jos aletaan tosissaan tekemään tehokkuusvertailuja.
Oulussa on investoitu mittavasti muun muassa sairaaloiden ja terveyskeskusten rakentamiseen ja remontointiin. Myös henkilökunnan määrä asukasta kohden on kohtuullisessa kunnossa. Jossakin hoitojärjestelyiltään tehokkaaksi luokitellussa kunnassa saattaa terveydenhuollon henkilökuntaa olla niin vähän, että terveyskeskukseen nopeasti aikaa vaativaa kehotetaan tuomaan lääkäri mukanaan.
Tosin myöskin lääkäripula aiheuttaa joillekin kunnille raskaita lisäkuluja. Keikkalääkärit voivat tulla kalliiksi. On muistettava sekin, että jo yksi kallista erikoissairaanhoitoa tarvitseva potilas saattaa mullistaa pienen kunnan terveydenhoitobudjetin.
Vertailun tehnyt Veronmaksajain keskusliitto on periaatteessa oikeilla jäljillä kiinnittäessään huomiota mahdollisiin liiallisiin kustannuksiin, tehottomuuteen ja huonoon töiden organisointiin. Jokaisella yhteiskunnan lohkolla on syytä tarkastella jatkuvasti kriittisesti toimintoja.
Silti jokainen veronmaksaja on varmasti tyytyväinen siihen, että esimerkiksi erikoissairaanhoidon palveluja on kotikunnassa saatavilla. Niihin viittasi Raahen seudun terveydenhuollon kuntayhtymän talousjohtaja selittäessään kaupungin 14 prosenttia keskimäärää suurempia menoja. Myös sairaaloiden laitteiston ja niissä saatavan hoidon korkea taso ovat kaikkialla asukkaiden mielestä tarpeellisia, vaikka jouduttaisiinkin tehokkuudesta kertovassa tilastossa keskiarvon yläpuolelle.
Yhteistyö on avainsana palveluiden tulevissa järjestelyissä niin terveydenhoidossa kuin muillakin aloilla. Edellinen hallitus aloitti kuntien palvelurakennetta tehostavan Paras-hankkeen ja uusi sisällytti ohjelmaansa sen loppuun viennin. Yhteistyön lisäämisen ohella kustannusten kimppuun aiotaan käydä myös kuntarakenteita tiivistämällä.
Näyttää vain siltä, että paikoitellen kuntien asukkaat eivät ole halukkaita samanlaiseen kustannusjahtiin kuin esimerkiksi Veronmaksajain keskusliitto tai Paras-hanketta valmistelleet asiantuntijat. Jos kustannuksia keventävät liitokset torjutaan, ratkaisun tekevillä pitäisi olla valmiutta vastata päätöksen hinnasta. Jossakin määrin he sen joutuvat tekemäänkin, mutta useimmiten suurin lasku lankeaa tuleville veronmaksajille. Sitä ei vain aina muisteta silloin, kun jarruja painetaan.
Kustannusten nousupaineet juuri terveydenhuollossa ovat kovat, kun väestön ikärakenne muuttuu. Ikääntymisen myötä vaivat lisääntyvät. Asiallinen hoito täytyy sivistysvaltiossa kyetä takaaman kaikille. Siksi on hyväksyttävä, että terveysmenojen kansantuoteosuus kasvaa, kun suuret ikäluokat tulevat vanhuusikään. Yhtä varmasti kehitys tasaantuu sitten, kun ikäluokka poistuu aikanaan terveydenhuollon tilastoista.