Sain kirjeen Chartis Europe -vakuutusyhtiöltä, joka tarjosi minulle vakuutusta rintasyövän ja muiden naisten syöpien varalle. Rintasyövän sairastaneita on jo kaveripiirissä useita ja ainakin jonkun tilaston mukaan joka neljäs meistä saa jonkun syövän jossain vaiheessa elämäänsä.
Samalla kun päätin sanoa tarjoukselle ei, ajattelin, että hyvinkin voin vielä päätöstäni katua.
Silti en halunnut olla mukana kehityksessä, jossa epäluottamus julkista terveydenhuoltoa kohtaan panee ihmiset hankkimaan erilaisia lisäturvia terveyden pettämisen varalle.
OP-Pohjolan lokakuun alussa julkaisemasta Kotitalousbarometri 2012-kyselytutkimuksesta käy ilmi, että 40 prosenttia suomalaisista on hankkinut jonkinlaista vakuutusturvaa sairastamisen varalle.
Tulosta uutisoitiin melkeinpä paheksuvassa hengessä: irtaimisto, auto ja matkatavarat kyllä vakuutetaan, mutta henkeä ja terveyttä ei.
Jotenkin tässä sivuutettiin täysin se, että me kaikki veronmaksajina maksamme sairausvakuutusmaksua ja olemme näin yhteiskuntana hyvinkin varautuneet pahan päivän varalle.
Toinen puoli on, ettemme Suomessa ole terveyspalveluiden laadussa samassa veneessä.
Työssäkäyvä voi nauttia oikein hyvästä työterveyshuollosta, kun taas ne, jotka ovat vajaamiehitetyn terveyskeskuksen varassa, vain unelmoivat yhtä laadukkaasta palvelusta.
Moni keski-ikäinen työssäkäyvä tutustuu julkisen tervey-denhuollon ongelmiin omien iäkkäiden vanhempien kautta. Näkymä voi olla niin karu, että oma tulevaisuus terveyskeskuksen varassa alkaa pelottaa. Maasto erilaisille vakuutuksille on otollinen.
Vanha sosiaalipoliittinen väittämä kuuluu, että köyhille tarkoitetut palvelut ovat köyhiä palveluja (the services for the poor are poor services).
Jos julkiset palvelut lakkaavat hyödyttämästä keskiluokkaa, se menettää kiinnostuksensa palveluiden rahoittamiseen. Siksi on tärkeää pitää palvelut sellaisella tasolla, että niiden toimivuuteen luottaa koko kansa.
Julkinen terveydenhuolto toimisi ihan hyvin, jos lääkärinvirat saataisiin täytettyä.
Nyt virkoja ei saada täyteen edes isojen kaupunkien terveyskeskuksissa, eikä yliopistosairaaloissa vähemmän suosituilla erikoistumisaloilla, kuten neurologiassa ja psykiatriassa.
Lääkäriksi koulutettavien määrän huomattava nosto ei toki ratkaisisi kaikkia terveydenhuollon ongelmia, mutta kyllä se asiaa auttaisi.
Kun lääkäreillä ammattikuntana on jo pitkään ollut myyjän markkinat, heidän palkkansa ovat nousseet tasolle, jossa voi kevyesti valita, tehdäkö kokonaista virkaa, puolikasta vai jotain siltä väliltä.
Terveyskeskustyöhön liittyvät ongelmatkin voisivat ratketa paremmin, jos ei olisi niin helppoa vaihtaa työnantajaa sen sijaan, että työtä jäätäisiin kehittämään järjestelmän sisälle.
Suomen terveydenhuoltojärjestelmässä piilee rakenteita, jotka tekevät sen epätasa-arvoiseksi. Se suosii työssäkäyviä ja Kela-korvauksen kautta myös niitä, joilla on varaa käyttää yksityislääkäripalveluja.
Epäluottamus julkisten terveydenhuoltopalveluiden saatavuutta kohtaan rapauttaa niitä helposti entisestään.
Mitä enemmän me ostamme itsellemme erilaisia lisäturvia julkisia terveydenhoitopalveluja täydentämään, sitä kalliimpaa kansantaloudellisesti ajatellen terveydenhuollostamme tulee.
Tähän on tultu, mutta miten tästä päästään pois?
Ihan kuten USA:ssa on vaikeaa uudistaa kansantaloudellisesti kallista terveydenhuoltojärjestelmää, meilläkin terveydenhuoltojärjestelmän uudistamisessa piilee pienemmässä mittakaavassa samat ongelmat: Miten saada ne ryhmät uudistusten taakse, jotka tällä hetkellä hyötyvät järjestelmästä?