Kolumni

Ter­vey­den­huol­lon tie­to­tek­niik­ka – isäntä vai renki?

Viime aikoina on paljon puhuttu terveydenhuollon tietotekniikasta.

Viime aikoina on paljon puhuttu terveydenhuollon tietotekniikasta. Suomalaiset järjestelmät ovat esimerkiksi maksaneet 200-kertaisesti sen mitä Viron järjestelmä. Suomen järjestelmiä on myös moitittu, että ne eivät keskustele keskenään eivätkä sairauskertomustiedot siirry, jos potilas siirtyykin Muhokselta Pihtiputaalle tai Päijät-Hämeen keskussairaalaan.

Kun tietotekniikan rynnistys suomalaiseen terveydenhuoltoon alkoi 1980–90-lukujen taitteessa, odotukset olivat suuret.

Työvoimaa piti säästyä, tiedon piti kulkea ja vastaanottojen sujua näpäkästi. Hiukan aiemmin oli kehitetty jo Finnstar-ohjelmisto, joka oli otettu käyttöön muutamissa eteläisen Suomen terveyskeskuksissa. Pegasoksen, Mediatrin ja Sinuhen – nykyisin Effica – markkinamiehet kehuivat tuotteitaan ja moittivat Finnstaria kömpelöksi.

Kömpelöltä se näytti meistäkin, jotka emme koskaan olleet käyttäneet juuri mitään tietojärjestelmää; hädin tuskin osasimme kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmalla.

Vuosien kuluessa järjestelmät ovat rönsyilleet, uusia versioita tulee vuosittain ja jokainen uusi versio maksaa. Uusi versio vie aina enemmän tietokoneen tilaa ja sujuvasti toimiakseen vaatii entistä tehokkaampia koneita. Siksi koneet on pitänyt uusia tiuhaan tahtiin. Kuusamossa uusimme laitteet kolmen vuoden välein.

Atk-ammattilaisia tarvitaan ohjelmien asentamiseen ja koska uusissa ohjelmissa on aina muutoksia – markkinoijien mielestä aina parempaan suuntaan – tarvitaan käyttäjäkoulutusta. Hoitajat ja lääkärit istuvat koulutuksessa eivätkä hoida potilaita. Ja tämä toistuu, aiemmin vuosittain, nykyisin useita päiviä vuodessa.

Useita? Kas kun valtakunnassa on herätty siihen, että potilaalla saattaa olla monilta lääkäreiltä saatuja reseptejä, joista seuraava lääkäri seuraavassa hoitopaikassa ei tiedä mitään. Niinpä maassa ollaan paraikaa siirtymässä sähköisiin resepteihin, hienosti sanottuna eResepteihin.

Toinen lisäkoulutusta vaativa uudistus on yhteinen sairauskertomusarkisto, niin kutsuttu kanta-arkisto, jonne kaikkien terveydenhuollon yksiköiden pitää tallettaa sairauskertomustietonsa. Sieltä ne sitten haetaan esille, kun potilas meneekin hoitoon sinne Pihtiputaalle. Nämä uudet ominaisuudet ovat vaatineet – tietenkin – uudet ohjelmistoversiot ja melkoisen määrän uusia koneita ja koneiden lisävarusteita kuten henkilökortit ja kortinlukijat kaikille työntekijöille.

Kolmas iso koulutuksen aihe on tilastointijärjestelmä, hieno avoHilmo, jonka tarkoitus on muun muassa, että valtion keskushallinto saa ajantasaisen tiedon siitä, montako flunssapotilasta kävikään vastaanotolla syyskuun 17. päivänä koko maassa.

Näitähän koulutuksen aiheita ja uusia ohjelmistoja riittää. Jos joku oikeasti laskisi kaiken tämän kustannukset, veikkaisin, että julkisuudessa kerrottu suomalaisen terveydenhuollon tietotekniikan hinta 1,8 miljardia euroa joutuisi häpeään.

Terveydenhuollon perustoiminto on edelleen entisvanhainen vastaanottokäynti, lääkärillä tai hoitajalla. Vastaanoton prosessi on pysynyt samana kunnanlääkäriajoista asti.

Prosessi on se tapahtumien ketju, joka alkaa kun potilas varaa aikaa, tulee ja ilmoittautuu vastaanottoavustajalle, lukee vanhoja

Apu-lehtiä odotushuoneessa, menee huudettuna tohtorin huoneeseen ja poistuu sieltä resepti tai eReseptistä todistava lomake kourassaan.

Tai ei se ihan sama ole. Kun potilas astuu lääkärin huoneeseen, tohtori kenties kättelee, mutta syventyy sen jälkeen näpyttelemään ja tuijottelemaan tietokonetta, selaa ruudulla paperisairauskertomuksen näköisiä lomakkeenkuvia, sulkee yhden, avaa toisen, etsii, kun ei voi levittää niitä pöydälle kuten ennen, jolloin kaikki tarpeellinen näkyi kerralla. Potilas saa jorista siinä vierellä mitä haluaa, ei lääkäri jouda katsomaan tai kuuntelemaan. Sitten hyvä lääkäri kenties kyselee jotakin, samat asiat, jotka potilas jo ehti kertomaan, mutta lääkäri ei kuullut; huonompi lääkäri tyytyy aiempien merkintöjen informaatioon. Joskus vielä potilasta pyydetään riisumaan paita, mutta kovin syvälliseen tutkimukseen ei ehditä, kun varattu aika, joka on kaksinkertainen 70-luvun varattuihin aikoihin verrattuna, on jo lopussa.

Hyvä lääkäri napauttaa kuitenkin muutaman laboratorio- ja röntgenpyynnön, siellä potilas voi käydä toisena päivänä. Uusi lääkäriaika toki tarvitaan vastausten kuulemiseksi. Sitten lääkäri sanelee oman tekstinsä, jonka konekirjoittaja kirjoittaa koneelle kunhan ehtii. Lääkärin on vielä muistettava, mihin kaikkiin kohtiin kruksi pitikään merkitä, jotta kone suostuisi avaamaan seuraavan potilaan tiedot.

Tämä on tosielämän parodiaa. Jotakin uutta on sentään Oysin avohoitotalossa, jossa ilmoittautuminen ja opastus oikeaan paikkaan onnistuu vilauttamalla koneelle Kela-korttia. Mutta muutoin niin kutsuttu tietotekniikka on paperisairauskertomuksen kuva tietokoneruudulla. Henkilökunta ei ole vähentynyt, atk-ammattilaiset ovat tulleet lisäksi. Vastaanottoprosessi on tullut entistä jäykemmäksi ja itse tutkiminen ja hoito alkavat jäädä byrokratian varjoon.

Lääkäri ja hoitaja ovat sentään potilaan tutkimisen ja hoitamisen ammattilaisia. Tulevaisuudessa yhä niukemmaksi käyvän ammattityövoiman aikaa ei pidä tuhlata toisarvoiseen. Terveydenhuoltoon tarvittaisiin nyt nopeasti sellaisia tietoteknisiä innovaatioita, jotka todella auttaisivat ammattilaisen työtä. Nykyiset järjestelmät eivät sitä kyllä tee.

Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri.