Jäätyneessä räkäparrassaan yli-inhimillisiin ihmetekoihin kyennyt Juha Mieto on painunut monen hiihtoa seuranneen suomalaisen mieleen. Noin viiden miljoonan.
Mieto vaikutti puheidensa perusteella yhtä rehdiltä kuin oli pitkä. Kurikan jätti ei korostanut itseään voittojen hetkellä eikä vinkunut tappioiden vuoksi.
Maalissa Mieto antoi suoraselkäisesti tunnustusta milloin millekin magnussonille tai vasperille, vaikka nämä olivat hiihtäneet kunnon puusuksien sijasta lujitemuovin kappaleilla.
Koululaiselle jäi kisojen aikana miellyttävä isänmaallinen viimeistelytehtävä: värittää paperin yläreunasta alas piirretyn lyijykynä-Miedon rintaan kuvaamataidontunnilla se ainoa oikea. Siniristilippu.
Mietoa ennen alakoululainen oli tuhertanut saman piirroksen Helena Takalosta, Eero Mäntyrannasta, Veikko Hakulisesta...
Enää hiihto ei merkitse latupohjien koluamista isänmaallisella paatoksella. Idealisoitu suomalaissankari ei kulje monoissa. Se aika on mennyt eikä palaa.
Suomalaisen hiihdon normalisoituminen alkoi hankikeleillä tammikuussa 1998 kun STT julkaisi uutisen kasvuhormonin käytöstä hiihtourheilussa.
Lopullisesti vanha leipälaji rupesi maistumaan karvaalta helmikuussa 2001, jolloin suomalaiset jäivät joukolla kiinni dopingista Lahden MM-kisoissa.
Suomen hiihtoliitosta kehkeytyi valehtelijoiden klubi. Kilpahiihdon kiivas ihailija joutui kehittelemään itkulleen ja naurulleen vuorottelujärjestelmän seuratessaan klubin selityksiä.
Hiihtoväki antoi kehittelyyn aikaa. 15 vuotta.
Valovoimaisimmat julkkishiihtäjät – karpaasit – jatkoivat valehtelua lokakuuhun 2013, kunnes saivat perättömistä väitteistään hovioikeuden tuomion.
Karpaasit oli muutaman huippuhiihtäjän vauhtisokea porukka. Harri Kirvesniemen, Jari Isometsän ja Janne Immosen kaltaisissa tyypeissä huipentui hiihdon kansallinen ylimielisyys. He olivat kuin sarjakuvasankareita omine lakeineen ja asetuksineen.
He myös tiputtivat hiihdon mahtiasemastaan. Suomen hiihdon tervehtyminen aivan tavalliseksi talvilajiksi olisi siirtynyt vuosia edemmäs ilman heitä.
Surullisinta oli seurata karpaaseista lahjakkaimman, Mika Myllylän (1969-2011), dopingkäryn jälkeistä luhistumista.
Yhdestäkään hiihtojohtajasta ei löytynyt rohkeutta mennä Myllylän tueksi silloin kun laine löi lujimmin.
Hiihtoliitto ottaa vastuun urheilijastaan, kun tämä hyppää palkintokorokkeelle kultamitali kaulassa, mutta ei silloin kun sieltä rojahdetaan alas.
Myllylän tapaus on ollut räikein temppu, joka huippu-urheilun nimissä on Suomessa voitu koskaan tehdä.
Myllylä muuttui palvotusta kansallissankarista lööppihylkiöksi yhdessä toisten karpaasien kanssa.
Mutta toisin kuin muut hiihtäjät Myllylä uskalsi lopulta puhua totta. Hän tunnusti käyttäneensä kiellettyjä aineita urallaan.
Valehtelun lopettamisesta huolimatta Myllyllä ei löytänyt itsekunnioitustaan. Hän sai ryömiä viinapulloon piiloon.
Hiihtohullu suomalainen ei enää seurannut talvikisojen televisiolähetyksestä kuninkaan liitelyä. Hän katseli sensaatiolehden kuvasarjaa maassa makaavasta sammuneesta hiihtäjästä ja tuumi, että noin se vie doping nuoren urheilijan turmioon.
Syy ei ollut doping vaan meidän halumme nähdä menestynyt suomalainen. Myllylä teki ratkaisevan virheen kun hän halusi miellyttää urheiluhullua kansaa. Antaa meille enemmän kuin mihin tiesi pystyvänsä.
Mika Kristian Myllylästä tuli järjestelmällisen typeryyden viimeinen isänmaanuhri.
Siksi on sääli, ettei yksikään lapsi piirrä Myllylää paperiinsa. Hän ansaitsee paksuviivaisen tussikuvan ja siniristin.
Elämme terveempää aikaa. Urheilusta on tullut viihdettä, jota katselee siinä missä kokkiohjelman spagettimetakkaa tai nuotinviertä kipuavaa idols-huutoa.
Ladulla hiihtävät yksilöt. He tekevät urotöitä itsensä vuoksi. Suksien päällä ei vapaamatkusta Suomen kansa.