Kuopiolaisen tutkijan arvio terveydenhoidon ylisuuresta työntekijämäärästä on yliampuva. Silti terveydenhuollon toimintatapoja pitää miettiä juurta jaksain etenkin vanhustenhoidossa.
Tiistaina Helsingin Sanomien uutisessa julki lävähtäneet tutkijanäkemykset suomalaisen terveydenhoidon tehottomuudesta ovat aiheuttaneet epäuskoista päiden pudistelua päättäjien, terveydenhuollon henkilöstön sekä tavallisten kansalaisten joukossa. Suurin osa professori Juha Kinnusen teeseistä on helppo teilata paikkansa pitämättömiksi arkikokemuksen perusteella.
Kinnunen sanoo, että suomalaisissa terveyskeskuksissa on kaksi tai kolme kertaa enemmän hoitoväkeä yli tarpeen. Sairaalapaikkoja on viisi tuhatta liikaa. Terveyskeskuslääkärit ottavat tunnissa vastaan kaksi potilasta, kun muualla maailmassa päästään jopa kahdeksaan.
Sairaaloiden laboratorioissa on kolminkertainen ylimiehitys. Vanhustenhoidon laitospaikoille mahtuisivat suomalaisten vanhusten ohella myös virolaiset.
Kinnusen viesti meni läpi kärjistyneessä muodossa. Esimerkiksi terveyskeskuksen lääkäreitä hän ei ainakaan Kalevalle antamansa kommentin perusteella pidä kuhnailijoina. Hän painotti, että terveyskeskuslääkärin työhön voi kuulua paljon muutakin kuin potilaiden vastaanottoa, esimeriksi vuodeosastolla kiertoa. Myös hallinto vie aikaa.
Kinnunen tuntuu pohjaavan näkemyksensä liian pitkälle matematiikkaan ja tilastoihin kurkistamatta numeroiden taakse. Ongelma näkyy vaikkapa verrattaessa eri maista koottuja lukuja siitä, kuinka paljon vanhuksia hoidetaan sairaaloiden vuodeosastoilla ja kuinka paljon hoivakodeissa. Ovatko tiedot vertailukelpoisia? Niiden pitää olla, jotta vertailussa on mieltä.
Suomalaisen hoidon tehottomuus ei saa tukea myöskään kansainvälisistä vertailuista. Tätä nykyä esimerkiksi Suomen terveydenhuollon osuus bruttokansantuotteesta on kahdeksan prosentin tuntumassa. Luku on pari prosenttia pienempi kuin OECD-maissa ja Pohjoismaissa keskimäärin. Ainakaan vertailumaihin nähden täällä ei siis tuhlata rahaa, vaan järjestelmä toimii tehokkaasti.
Kaikesta huolimatta tutkijan väitteissä on myös opiksi otettavaa - ja tehostamisen varaa on aina. Esimerkiksi laboratorio- ja kuvantamispalvelujen järkeistyksessä ei ole päästy järin pitkälle, vaikka asiasta on puhuttu vuosia. Uudistusten tiellä on muutosvastarintaa, mutta myös reviirikiistoja ja puhdasta päätöksentekokyvyttömyyttä.
Arkikokemuskin tukee osaa Kinnusen teeseistä. Moni omainen on joutunut todistamaan sitä, miten hoivaosastolle joutuneen ikäihmisen toimintakyky alkaa nopeasti heikentyä vuoteessa makuuttamisen ja virikkeiden puutteen vuoksi. Sairaala parantaa sairauden, mutta voi viedä vanhukselta liikuntakyvyn.
Liian usein vanhusten hoito on säilyttämistä, kun sen pitäisi olla kuntoutusta. Kyse on osaksi rahan puutteesta: kuntoutukseen keskittyvää henkilökuntaa ei ole. Silti on aiheellista pohtia sitäkin, onko kyse myös resurssien väärästä suuntaamisesta ja haluttomuudesta arvioida hoitokäytäntöjä. Vanhusten hoitoa tutkiva professori Sirkka-Liisa Kivelä totesi radiossa, että hoitopaikoissa voi laitostua myös henkilöstö.
Terveydenhuoltojärjestelmä toimii, jos hoitoa saavat ne, jotka sitä tarvitsevat. Siihen myös järjestelmän kehittämisen on tähdättävä. Keskustelua erityisesti ikäihmisten hoidosta pitää käydä sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä jo siksi, että Suomi ikääntyy nopeammin kuin mikään muu kansakunta Euroopassa.