Syyttäjä Benito Mussolinin Italiassa totesi vuonna 1926, että ”meidän on estettävä hänen aivojensa toiminta kahdeksikymmeneksi vuodeksi”. Aivot kuuluivat filosofi Antonio Gramscille, joka passitettiin tiilenpäitä lukemaan noin vuosikymmeneksi. Aivot eivät lakanneet toimimasta, vaan Gramsci kirjoitti kaltereiden takana ulkomaailmaan salakuljetetut mittavat vankilavihkot.
Gramsci pohti vihkoissa muun muassa sitä, miksi Italiassa niin moni oli päätynyt kannattamaan fasismia ja miksi hänen edustamansa kommunistinen aate oli jäänyt tappiolle. Mussolinin kannatus oli ainakin näennäisesti spontaania ja vapaaehtoista. Gramsci ajatteli, että valtaa ei voitu saavuttaa pakottamalla, vaan kannatus pohjautui kansalaisten suostumukseen. Olennaista on kuitenkin se, mihin vapaaehtoisuus perustuu: mitä pidetään ”terveenä järkenä”.
Kun jostain asiasta tulee ”terveen järjen mukainen”, niin sen puolesta ei tarvita argumentoida, vaan toteamus asian itsestäänselvyydestä tai luonnollisuudesta riittää: ”Tietenkin valtion menoja on leikattava”; ”maahanmuuttajat ovat itsestään selvästi uhka yhteiskuntarauhalle ja suomalaiselle elämäntavalle”; ”ihmiset ovat luonnollisesti kilpailuhenkisiä”; ”tehokkuutta saadaan vain yksityistämällä”, ”hyvinvointivaltio on totta kai hyvä asia”; ”Neuvostoliitto on tietysti Suomen ylin ystävä”.
Gramscilaisittain ajateltuna näissä väitteissä on kyse pyrkimyksestä määritellä, mikä on maalaisjärkistä ja normaalia. Sillä, jonka ”normaali” voittaa, on mahdollista saavuttaa hegemoninen eli hallitseva asema mielipideilmastossa.
Esimerkkejä onnistuneista yrityksistä saavuttaa hegemoninen asema löytyy useita. Ulkopolitiikan suomettuminen 1970-luvulla on eräs räikeimpiä esimerkkejä, mutta myös thatcherilainen ehdottomuus vapaan kilpailun ja markkinatalouden välttämättömyydestä 1980- ja 1990-luvuilla käy havainnollistavasta tapauksesta.
Brexit oli mahdollista toteutua vuosikymmeniä kestäneen EU:n mustamaalaamisen johdosta, jonka johdosta EU:sta oli mahdotonta sanoa enää mitään positiivista. Todistamisen taakka siirtyi lähes täysin unionin jäsenyyden puolustajille, jolloin ainoaksi positiiviseksi argumentiksi jäi pelotteleminen vieläkin huonommalla tulevaisuudella. Tapa puhua maahanmuuttajista haittana, kollektiivina ja stereotypisoivasti on tullut vuosikymmenien tauon jälkeen lähes ”uudeksi normaaliksi” ja hyväksyttäväksi useissa länsimaissa. Ilmastonmuutoksesta ja sen riskeistä puhuminen on ilmiselvästi saavuttamassa hegemonisen asemaan.
Digitaalisuus on tarjonnut uudet ja tehokkaat keinot ”normaalin” synnyttämiselle erilaisten valeuutisen ja muun nettivaikuttamisen muodoissa. Maailmaa voi muuttaa nykyisin yhtä hyvin suvereenisti nettiä käyttävän teinin maakuuhuoneesta kuin lehtien palstoilla.
Ehkä paras lihallinen esimerkki gramscilaisesta ”terveen järjen” luojasta on silti Donald Trump. Provokatiivisilla ja hyvän maun ylittävillä kommenteillaan, hän tulee normalisoineeksi asioita. Esimerkiksi Houstonissa lokakuussa 2018 pitämässään puheessaan hän ilmoitti olevansa ”nationalisti”, ja herätti näin pitkään pannassa ja sotien varjossa lähes unohduksiin vaipuneen luonnehdinnan henkiin.
Elämme nyt maailmassa, jossa on ”normaalia” olla kansallismielinen ja vastustaa ”isänmaattomia globalisteja”, jotka ajavat vapaata kauppaa, sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja universaaleja ihmisoikeuksia. Vielä parikymmentä vuotta sitten kansallismielistä ja kulttuurista, ja jopa etnistä, ylivertaisuutta korostavaa puhetta kuului lähinnä poliittisen oikean laidan marginaaliedustajilta. Nyt nämä puhujat pyrkivät kohti mielipideilmaston keskikenttää.
”Terve järki” ei ole välttämättä tervettä eikä järkevää. Toisaalta hegemonisen aseman saavuttaminen mielipideilmastossa ei tarkoita, etteikö asialle voisi olisi hyviä perusteita. Esimerkiksi ilmaston lämpenemisen puolesta on esitetty erittäin mittava tiedepohjainen raportti. Silti siinäkin tapauksessa toimenpiteiden soveltamisessa on kyse poliittisista toimista, jotka pohjautuvat asiantuntija-arvion lisäksi tiettyyn näkemykseen arvoista (elämän suojelu laajassa merkityksessä) ja elämisen tavasta (äkillisen muutoksen tai katastrofien välttäminen).
Huolestuttavaa on, jos poliittiset ja kiistanalaiset asiat epäpolitisoituvat ja keskustelu alkaa muistuttaa mantran toistoa. Politiikasta voi kiistellä, ”terveestä järjestä” ja ”luonnollisesta” ei voi. Gramscille apatia oli kaikkein pahinta, sillä kansallismielisyyden normalisoiminen toi Mussolinin valtaan ja välinpitämättömyys piti hänet siellä. Kannattaakin olla aistit valppaana, jos jokin asia tuntuu savuttaneen itsestäänselvyyden aseman. Se on merkkinä siitä, että tietystä näkökannasta on tullut hegemoninen. Näkökannalle voi joko olla tai olla olematta hyviä perusteita.
Jouni-Matti Kuukkanen on filosofian professori Tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa.