Oman lajinsa maailman vanhimpia on vain yksi kerrallaan. Tällainen status on liimattu Oulun Tervahiihdon kylkeen: Lauantaina 121. kerran hiihdettyä Tervahiihtoa markkinoidaan maailman vanhimpana yhtäjaksoisesti järjestettynä pitkän matkan hiihtotapahtumana. Sen juuret ovat vuonna 1889 Oulun Hiihtojen nimellä alkaneissa kisoissa. Aivan katkeamattomana ketjuna hiihtoa ei ole järjestetty, sillä sotavuosina tapahtuma jäi väliin neljänä vuonna.
Absoluuttisesti vanhin tai ei, mutta Tervahiihdon ladulla on kunnioitettavasti mittaa. Sen historia on vailla vertaansa.
Historia on tällä haavaa Tervahiihdon suurin, ja jopa ainoa ylpeyden aihe. Tapahtumana se on päässyt kutistumaan ja latistumaan: osallistujamäärät ovat hiipuneet huippuvuosista, hiihdettävät matkat ovat lyhentyneet ja ilme harmaantunut.
Urheilumaailman vääräleukoja siteeraten Tervahiihdolla on takanaan loistava tulevaisuus.
Mihin on hävinnyt Tervahiihdon loisto ja gloria? Miksi se ei ole onnistunut ottamaan osaansa uudelleen virinneestä kuntohiihtoboomista?
Hyviä ja vielä parempia syitä voisi listata parin kilometrin verran. Suurin yksittäinen tekijä on maasto: Sankivaaran muutama tiukka mäennyppylä ei muuta miksikään sitä tosi asiaa, että Tervahiihto hiihdetään tasaisella reitillä. Elämyksellistä siitä ei saa kirveelläkään.
Syiden penkomista oleellisempaa on miettiä, mitä Tervahiihdolle olisi tehtävissä.
Hiihtovanhuksen reittiä on muutettu runsaan 120 vuoden aikana useammankin kerran. Nykyisellä reitillä ei ole sellaista historiallista painolastia, etteikö sen voisi surutta hyvästellä. Vaihtoehto numero yksi on uusvanha reitti Rokualta Ouluun. EU-hankkeena tehty Tervareitistö valmistunee vuoden kuluttua, ja jo ensi vuoden Tervahiihdon järjestäminen reitillä voisi olla mahdollisuuksien rajoissa.
Jos veikata saa, niin ensi talvenakin ladut vedetään tuttuihin maastoihin, sen verran pontevasti tämän vuoden tapahtuman järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Veikko Anttonen tyrmäsi ajatuksen uudesta reitistä (Kaleva 12.3.). Hän pitää ajatusta utopistisena.
Pitkän linjan hiihtomiehellä ovat omat vankat perustelunsa väitteelleen: lähdön ja maalin pystyttäminen 90 kilometrin päähän toisistaan lisää järjestäjien kustannuksia ja vaatii tuplasti lisää talkoovoimaa.
Pistämättömiä perusteluja, mutta ehkä asiaa kannattaisi kuitenkin edes harkita.
Maailmalla arvostetuimmat pitkän matkan hiihtotapahtumat järjestetään konseptilla, jossa lähtö ja maali ovat eri paikoissa. Esimerkiksi Italiassa hiihdettävän Marcialongan ja Ruotsissa lykittävän Vasaloppetin huimat osallistujamäärät kielivät siitä, että hiihtäjille systeemi sopii mainiosti.
Tervahiihdon reitin muutos toisi mukanaan parikin oleellista parannusta: vaihtelevaa maastoa ja maisemia sekä vakiintuneen matkan. Tuskin kovin moni panisi pahakseen sitäkään, että latu koukkaisi pari kertaa matkan aikana ihmisten ilmoille - sehän saattaisi kuin huomaamatta tuoda mukanaan kovasti kaivattua karnevaalihenkeäkin.
Vähintä, mitä Tervahiihdon järjestäjät voivat tehdä, on pysähtyä miettimään sitä, järjestetäänkö tapahtumaa hiihtäjien vai järjestäjien ehdoilla. Sen jälkeen voikin joko kääriä hihat ja alkaa tehdä utopiasta todellisuutta tai alkaa suunnitella harmaantuneelle hiihtovanhukselle saattohoitoa.