Pakkanen nirisee pulkan alla, hengitys huuruaa ja taivas on tähtikirkas. Äidin askeleet ratisevat lumessa. Makaan pulkassa selälläni, kädet levällään ja katselen tummaa tuikkivaa taivasta. Kylmyys nipistelee nenänpäätä. Olen muutaman vuoden vanha, ehkä kolme tai neljä, mutta muistikuva on selkeä.
Äiti ja minä.Toinenkin muistikuva varhaislapsuudesta liittyy talveen. Pakkaan äidin kanssa reppuun kaakaon ja jälkiuunileipää juustolla ja makkaralla. Hiihdämme yhdessä hissukseen meren jäällä. Välillä väsyttää ja kiukuttaa, mutta lämmin ihana kaakao ja kohmeiset ruisleivät palkitsevat hikisen hiihtäjän. Paluumatkalla keräämme pajunkissoja. Aurinko paistaa ja on hyvä olla.
Mieleen ovat painuneet myös kauppahalli- ja torireissut isän kanssa. Poikkeaminen mummon kalakauppaan, voipaperiin kietaistujen etikkanahkiaisten natustelu ja jutustelu hallikauppiaiden kanssa. Isä ja minä. Oma lapsuuteni ja sen pienet tuokiokuvat ovat tulvineet mieleeni viime aikoina useasti, kun oma viisivuotiaani pyytää viettämään aikaa kanssaan. Vuorotyö ja kummallisen kiireiseksi muodostunut arki tahtovat liian usein viedä ajan lapselta. Siltä, joka oletettavasti sitä eniten kaipaisi.
Pienet kädet kiertyvät kaulaani illalla ja sängyssä unta odottava lapsi kuiskaa korvaani, että älä äiti mene vielä. Jää tähän minun viereeni, minulla on ollut sinua ikävä, kun ei olla nähty koko päivänä. Aamulla pyyntö toistuu. Äiti älä mene taas töihin, minä haluan olla sinun kanssasi.
Lapsen toiveet ovat yksinkertaisia ja paljastavia. Kipeitäkin. Mihin minun aikani menee? Miksi minä olen liian vähän olemassa omalle lapselleni? Välillä tuntuu, että sydän tulee rinnasta ja vesi silmästä kun lapsi ei halua päiväkotiin jäädessään lopettaa halaamista, vaan juoksee perään hakemaan vielä yhden halauksen, ennen kuin kummankin työpäivä alkaa.
Kun tuolta aikaa ja läsnäoloa kaipaavalta pikku ihmiseltä kysyy, mitä hän haluaisi mieluiten tehdä, vastaus on yleensä aina sama: Vietetään äiti tyttöjen päivää, mennään pizzalle, leikitään yhdessä ja jutellaan siitä, mikä minusta voisi isona tulla! Lapsi ja minä.
Lapsen tarve yhteiseen kiireettömään aikaan nousee esille yhä useammin myös asiantuntijoiden puheissa. Lapsen kehityskeskustelussa päiväkodissa asiaa pohdittiin pitkään.
Lapsen omahoitaja kertoi huomaavansa tyttärestäni selvästi, milloin äiti on iltavuoroissa tai matkoilla. Lapsesta tulee itkuinen ja kireä, uhma karkaa lapasista ja ikävä purkautuu kiukutteluna. Lomien tai pitkien vapaiden jälkeen lapsi on hoidossa iloinen ja rauhallinen.
Kasvatustieteen professori Juha Hakala otti asiaan kantaa lauantain Kalevassa. Hän totesi, että lapsi ei kaipaa tekemisillä täyteenahdettuja päiviä, vaan hän tarvitsee aikaa rauhalliseen oleiluun vanhempiensa ja läheistensä kanssa.
Jutun mukaan on yleistä, että perheiden yhteinen aika kutistuu arkipäivinä tuntiin tai pariin. Aikaa syö työ, mutta myös lapsen harrastukset, joista voi pahimmillaan tulla taakka sekä lapselle itselleen että häntä harrastuksiin kuskaaville vanhemmille.
Harrastuksia professori ei kiellä, mutta muistuttaa kuuntelemaan ja seuraamaan lasta. Harrastaako lapsi omasta tahdostaan ja jääkö hänelle tarpeeksi vapaa-aikaa? Aikaa, joka todella on vapaata aikaa vailla velvollisuuksia.
Hakala toteaakin, että esimerkiksi makkaranpaisto takapihalla jää lapsen mieleen unohtumattomana elämyksenä, toisin kuin vanhemman mielestä hienolta tuntuva suorittaminen. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Lämpimien ja elämänkokoisten muistojen syntymiseen ei tarvita kuin aikaa ja rakkautta. Sekä jokunen voileipä ja Airam-termospullollinen kuumaa kaakota.