timo.myllykoski@kaleva.fi
Rautatehtaan autotallissa kokoustamisensa 45 vuotta sitten aloittanut Rautaruukin työntekijäin ammattiosasto 200 on ajautunut uudenlaisen tilanteen eteen. Hieman yllättäen omat koirat ovat alkaneet purra, ja vieläpä ihan julkisesti.
Palkkarakenteeseen ja palkankorotuksiin liittyvien erimielisyyksien takia viime aikoina terästehtaalla konkretisoituneet lakot on tuomittu sekä yhtiön ylimmän johdon että työtuomioistuimen toimesta. Lisäksi omistakin joukoista on alkanut kantautua harmistuneita viestejä joukkovoiman käyttämistä eli perinteistä lakkoilua vastaan. Kaikki eivät enää koekaan sitä autuaaksi tekeväksi ja kaikki ongelmat ratkaisevaksi keinoksi.
Esitetyissä varsin kriittisissäkin kommenteissa lakkoilu on tuomittu järjettömäksi touhuksi ja lakkoihin kiihottamisen sanotaan ylittäneen ymmärryksen rajat. Useampikin pitkän linjan rautaruukkilainen on avannut sanaisen arkkunsa niin ammattiosaston johtoa kuin lakkoherkkiä työntekijöitä vastaan.
Suomen suurimman terästehtaan työväen ammattiosasto on kasvanut autotalliajoistaan pitkälti yli kahden tuhannen maksavan jäsenen edunvalvojaksi. Takavuosien legendaarisen pääluottamusmiehen Asser Siuvatin aikakaudella se saavutti aseman, joka oli ylivertainen koko maassa. Kaks´satasella oli painoarvoa ja valtaa niin, että parhaimmillaan ammattiosasto pystyi käytännössä sanelemaan työnantajalle mitä tehdään ja millä ehdoilla.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Yhtiöllä on uusi johto ja sen mukainen johtamistyyli sekä strategiset pyrkimykset. Osa työntekijöistä on jo kyennyt päivittämään ajatusmaailmansa, mutta osa elää - tai ainakin haaveilee - edelleen Asserin ajoista. Silloin kun työntekijöille ei kuulemma saneltu, vaan heidän kanssaan neuvoteltiin.
Ammattiosaston nykyinen pääluottamusmies Mika Vuoti ei ole helpossa saumassa yrittäessään pitää suitsissa silmin nähden rakoilevaa työntekijäjoukkoa. Pääluottamusmiehen yksi tärkeimmistä tehtävistä on ylläpitää työrauhaa tehtaalla, mutta vaikeaa se on. Koska viimeisin lakkorupeama tehtaalla ei Vuotin mukaan ollut ammattiosaston organisoima, tekivät yksittäiset työryhmät omia päätöksiään sellaiseen tahtiin, ettei pääluottamusmieskään pysynyt mukana laskuissa lakkolaisten määrästä. Tilanne eli päivittäin ja vaikutti ulospäin varsin hallitsemattomalta.
Kun ammattiosaston omissa joukoissa kapinahenki nousee ja viime aikojen työtaistelutoimet leimataan muutamien lakkointoilijoiden päähänpistoiksi, pitäisi hälytyskellojen soida. On nimittäin olemassa vaara, että tilanne tulehtuu ammattiosaston sisällä siinä määrin pahasti, että työntekijäpuolella saadaan aikaiseksi yhdenlainen sisällissota. Se ei ole toivottava tilanne, eikä sen enempää ammattiosaston kuin yhtiönkään etujen mukaista.
Ammattiosaston johdon pitäisi nyt reagoida jollakin tavalla. Ainakin ulospäin annettu kuva viestii, että Raahen terästehtaalla olisi pikaisesti puhdistettava ilmaa ja löydettävä työntekijäpuolelle 2000-luvun edellyttämä ja yhtiön uuteen johtamiskulttuuriin soveltuva yhtenäinen näkemys asioista ja niiden hoitamisesta. Kaks´satasen omistakin riveistä on jo ehditty vaatia osaston yleistä kokousta, jossa asiat saataisiin puhua halki, poikki ja pinoon.