Etelä-Afrikan Durbanissa on alkanut puolitoistaviikkoinen ilmastokokous. Financial Times --lehdessä puolestaan arveltiin maanantaina, että euron pelastamiseen on aikaa kymmenen päivää.
On paikallaan ympyröidä kalenterista päivämäärä perjantai, yhdeksäs joulukuuta. Silloin päättyy tämänkertainen YK:n ilmastokokous ja silloin pidetään sääntömääräinen Euroopan unionin huippukokous.
Molemmat ovat tulossa eteen aivan normaalin aikataulun mukaisesti, mutta niiden sisällössä ei ole mitään normaalia. Maailma on kaatumassa niskaan ja jotain tarttis tehdä.
Ensin ilmastosta. Toistaiseksi ei ole ollenkaan viitteitä siihen, että näissä neuvotteluissa onnistuttaisiin saamaan jotain uutta, todella vaikuttavaa aikaa. Vaikuttava tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että maailman valtiot yhdessä sitoutuisivat kääntämään päästöjä pikaisesti laskuun.
Puhetta sellaisen päätöksen tarpeesta varmasti riittää Durbanin kokouksen ajan, mutta puheiden vaikutus todellisuuteen on pienenpuoleinen.
Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n tilastot marraskuun alkupuolelta (World Energy Outlook 2011) ovat karseaa katsottavaa. Energian kulutus kasvaa kolmanneksella nykyisestä 25 vuodessa, ja tällä menolla vuonna 2017 menetetään viimeinenkin mahdollisuus pysäyttää planeetan lämpeneminen kahteen celsiusasteeseen. Itse asiassa juuri nyt mennään kuuden asteen käyrällä.
Monet maat ovat tehneet jo paljon hyviä ilmastotekoja. Kaikki maat tietävät, mitä pitäisi tehdä. Tiedosta ei todellakaan ole pulaa.
Ihmisen vaikutus ilmastoon on luonnontieteellisesti moneen kertaan varmennettua ja kokonaiskuvaltaan niin kiistatonta kuin päätöksen teon pohjana oleva tieto ikinä voi olla. Myös seuraukset eli pääsääntöisesti elinolojen rankka heikentyminen ovat tiedossa.
Tässä sitä silti mennään. Tieto ei muutu toiminnaksi riittävän nopeasti. Durban on välttämätön, jotta nämä neuvottelut ylipäätään jatkuvat. Silti siellä lykätään eteenpäin sitä, mikä olisi pitänyt saada aikaan jo Kööpenhaminassa kaksi vuotta sitten.
EU:n velkakriisiä ratkotaan toisenlaisissa tunnelmissa. Kukaan ei tiedä, mitä pitäisi tehdä -- tai jos tietääkin, muut ovat eri mieltä. Kaikki tietävät, että jotain on tehtävä, ja pian. Heti.
Joko euroalue romahtaa, tai sitten syntyy liittovaltio. Molemmat ovat valtavia päätöksiä tehtäväksi tietoisesti. Yhtä suuria ne ovat, vaikka syntyvät vahingossa. Ja tietysti voi tapahtua vielä jotain ihan muuta.
Tämä on hyvä hetki pohtia teorian ja käytännön suhdetta. Ilmastokriisissä on pohjana vankka ja tunnustettu, monilla mittareilla koeteltu teoria, joka ei siirry käytäntöön sitten millään. Talouskriisissä syntyy kyllä käytäntöä paljon ja nopeasti, mutta teoria tuntuu puuttuvan.
Markkinoiden piti olla viisaita. Merkittävien talouskriisien piti olla mahdottomia. Aivan ilmeisesti nämä oletukset eivät ole pitäneet paikkaansa.
Menikö markkinauskoisuus liian puhdasoppiseksi? Oliko vallinnut talousteoria sittenkin pohjaa vailla? Vai toimiiko globaalitalous täsmälleen teorian mukaan, globaalisti: Aasiassa ja Etelä-Amerikassa menee hyvin. Siinä miettimistä taloushistorian tutkijoille.
Niitä tuloksia vain eivät päättäjät jouda odottelemaan, kun kaikki on kirpoamassa käsistä. Tällä hetkellä mikään, mitä Euroopassa on meneillään, ei noudata yhtäkään ennakkotapausta. Päätöksiä on tehtävä tilanteissa, joissa niiden seurauksia ei mitenkään voi ennakoida.
Kiinnostavia aikojahan nämä, ei siinä mitään. Kun eivät vain muuttuisi julmiksi ajoiksi.
Ilmasto- ja talouskriisikokousten huipentuminen samana päivänä on yhteensattuma, joka voisi antaa aihetta myös laajempaan pohdintaan.
Kumpuavatko molemmat kriisit samasta lähteestä? Ehkä hyvinkin, mutta ennen kuin aletaan vallankumouksia tekemään, voi muistaa sen, että yhteisissä neuvottelupöydissä ylipäätään ollaan ja vastauksia yritetään löytää. Toisinkin voisi olla.