Jatkosodan vuosina 1941-44 kuoli vajaat 60 000 suomalaista, joista noin puolitoista tuhatta oli siviilejä. Vihollisten luoteihin, kranaatteihin ja pommeihin kuolleiden kymmenientuhansien suomalaissotilaiden ohella oli myös joukko miehiä, joihin osuivat omien luodit, ja aivan tarkoituksella. Nämä miehet teloitettiin rintamakarkuruudesta, jota esiintyi erityisesti kesällä 1944 Kannaksella kaoottisessa perääntymisvaiheessa.
Yli kuusi vuosikymmentä jatkosodan päättymisen jälkeen teloitukset ovat jälleen nousseet mieliä kuohuttavaksi puheenaiheeksi. Ensiksi tulivat väitteet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta, jonka päätöksillä olisi teloitettu ehkä jopa satoja miehiä. Noiden väitteiden tueksi ei ole ainakaan tähän mennessä esitetty pitäviä todisteita. Ajatuksen kumosi viimeksi tiistaina professori Heikki Ylikangas vakuuttavin äänenpainoin.
Emeritusprofessori nousi samalla kuitenkin itse omilla väitteillään teloituksista käytävän keskustelun polttopisteeseen. Ylikankaan tuoreen kirjan mukaan teloitettujen määrä ei olisi ollut 58 kuten armeijan viralliset luvut ovat tähän asti kertoneet, vaan jopa 250. Väite on historiantutkijalta kuultuna niin raju, että sitä ei voi sivuuttaa noin vain.
Ei olekaan yllättävää, ettei Ylikankaan väitteitä ole nielty sellaisinaan. Huomiota on ehditty jo kiinnittää Ylikankaan väitteidensä tueksi esittämien dokumenttien suppeuteen. Professori on itse kirjannut 89 nimeä teloitettujen listaan. Tutkija joutui jo kirjan julkistustilaisuudessa puolustuskannalle ja jopa myönsi jonkin kirjastaan esiin nostetun virheen.
Ylikangas on esittänyt aiemmin myös muista lähihistorian kipupisteistä väitteitä, jotka niin sanottu vallitseva historiantulkinta on kyseenalaistanut. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että Ylikankaan nyt esittämät väitteet voitaisiin tuosta vain kuitata tutkijan yliampuviksi tai tarkoitushakuisiksi tulkinnoiksi. Kymmenien tai jopa muutaman sadan teloituksen mahdollinen peittely olisi niin pöyristyttävä toimi, ettei sellaista pidä painaa villaisella, ei vaikka aikaa noista kansan kohtalonhetkistä on kulunut jo vuosikymmeniä.
Kansakunnan pitää tuntea myös historiansa rumat vaiheet. Myös omaisten oikeusturvaan kuuluu, että he saavat tietää sukulaistensa kohtalon vääristelemättömänä. On välttämätöntä, että jatkosodan teloitukset otetaan perusteellisen tutkimuksen kohteeksi vielä kertaalleen. Virallisen totuuden ja uusien väitteiden välinen kuilu on nyt kestämättömän suuri.
paakirjoitus@kaleva.fi