Oulun yliopisto on vasta julkistanut uuden organisaatiomallinsa. Kuudesta tiedekunnasta lohkaistaan ensi vuoden alussa kolme uutta kokonaisuutta. Arkkitehtuuri saa oman tiedekuntansa, samoin sähkö- ja tietotekniikka. Lisäksi tiedekunnaksi eriytetään biokemia ja molekyylilääketiede.
Tiedekuntarajojen uusjako on kohdistettu ennen kaikkea Aalto-yliopiston ylivaltaa vastaan. Ylin tavoite on, että uusien tiedekuntien keinoin vedetään puoleen tasokkaita opiskelijoita, professoreja ja rahoitusta. Onnistuessaan uudet yksiköt kasvattavat koko Oulun mainetta kotimaassa ja maailmalla.
Rakenneuudistus lähtee tarpeesta, joten muodonmuutosta on valmisteltu yhteistuumin, irti hallinnon “laatikkoleikeistä”. Prosessi on kestänyt 1,5 vuotta. Loppua kohti kiire on ollut ankara.
Professorit, henkilökunta ja opiskelijat ovat määritelleet tulevaa työryhmissä. Ryhmät ovat toimineet päällekkäin ja rinnakkain, tiedekunnat ovat hautoneet ajatuksiaan omissa oloissaan, kun hallintoa ja rahanjakoa on pohjustettu toisaalla. Prosessi on toiminut demokraattisesti, mutta niin kuin yksi ei juuri vaikuttaisi toiseen.
Yliopiston mukaan kaikki sujui kitkattomasti.
Henkilökunta sai rutiinikutsun suomeksi ja englanniksi pidettyyn Missä mennään? -tilaisuuteen. Opiskelijoiden edunvalvojille sen sijaan tieto kiiri jälleen vain, jos kulki antennit auki.
Ei ole ensi kerta, kun tuntuu, että yliopiston viestintä luottaa telepatiaan.
Oulun on viestittävä paljon Helsinkiä enemmän. Sitä varten yliopistolla olisi peräti 15 000 lähettilästä: opiskelijat.
Onko sitäkään ajateltu, että yliopiston näkyvyys Oulun kaupungissa rajoittuu pian mustaan promootiokulkueeseen?
Alkuun yliopisto levittäytyi Oulussa 40:ään osoitteeseen. Johtokin istui pitkään keskustassa. Nyt tilankäyttöä tehostetaan vetäytymällä Linnanmaalle ja Kontinkankaalle.
Työ on vasta alussa. Imago ja identiteetti – strategia, tunnelma, ehkä suosiokin – on rakennettava uudestaan, kun esimerkiksi arkkitehdit muuttavat vasten tahtoaan keskustasta Linnanmaalle: kuin maksuksi uudesta itsenäisyydestään. Mahdollisesti he joutuvat vielä taistelemaan tiloistakin koneinsinöörejä vastaan.
Tuleva arkkitehtuurin tiedekunta on pieni, mutta symbolinen sadan hengen yhteisö, joka vetää puoleensa kaikkein eniten pyrkijöitä koko teknillisessä tiedekunnassa. Tänäkin keväänä hakijoita on puolentuhatta.
Jonkin vuoden arkkitehdit saavat vielä opiskella tiiviissä miljöössään torinvarressa, keskellä kaupunkia. Pelkona tosin ovat väliaikaisratkaisut. Pienen yhteisön sielun koetaan olevan uhattuna jo syksyllä, sillä tulokkaat joutuvat tekemään piirrosharjoituksensa irrallaan ytimestä. Vain sitoutunut haluaa pysyä opiskelupaikkakunnalla.
Suomalainen arkkitehtikoulutus, joka tähän asti on koettu yhtenäisenä, on tienhaarassa. Tampereella arkkitehdit koulutetaan entiseen tapaan teknillisen korkeakoulun yhteydessä. Helsingissä he opiskelevat Aalto-yliopistossa Taikin nimissä.
Oulun arkkitehtikoulu – School of Architecture – joutunee määrittämään tulevan roolinsa jossakin insinöörien ja taiteilijoiden koulukuntien välimaastossa. Polttopisteeksi on väläytelty niin pohjoista problematiikkaa kuin yritysyhteistyötäkin.
Kun yliopisto tehostaa tilankäyttöä, myös kampuksen luonne muuttuu. Vapautuvia tiloja varten Suomen Yliopistokiinteistöt kehittää uutta kampuskonseptia. Tampereen Hervannassa kaavaillaan jo pilotiksi “äärimmäistä osaamiskeskittymää”, johon houkutellaan mukaan erikokoisia yrityksiä. Kyseisen ”tiedetavaratalon” on määrä valmistua 2015.
Varmaa on vain koveneva kilpailu. Se lienee myös ainoa keino inspiroida arkkitehtejä rakentamaan tulevaisuutta metsässä.