Poliisin rajattu telekuunteluoikeus on tarpeellinen, mutta kansalaisten on voitava luottaa siihen, että kuuntelu pysyy tiukoissa rajoissa ja lain kontrollissa.
Puhelinten käytön seuraamiseen liittyvä lainsäädäntö hämmentää monia ja kuumentaa tunteita. Teletietojen käyttöä koskeva vyyhti on johtanut suojelupoliisin ylimmän johdon hyllytykseen virasta ja syyteharkintaan. Aiemmin teletietojen väärinkäyttöön liittyvät tapaukset ovat myllertäneet Soneraa ja johtaneet entisen ministerin, kansliapäällikkö Kari Häkämiehen eroon virastaan.
Tällöin liikutaan asioissa, jotka ovat periaatteellisesti merkittäviä yksilönsuojan kannalta: voidaanko luottaa siihen, että teleliikenteen seuranta ei tapahdu mielivaltaisesti, vaan ainoastaan tarkkaan harkitun lainsäädännön nojalla ja asianomaisten päätösten turvin? Jos tähän ei voida luottaa, otetaan pitkiä askelia kohti "iso veli valvoo" -yhteiskuntaa.
Nyt uutisissa esillä olevissa tapauksissa kyseessä ovat olleet teletunnistetiedot, mikä on eri asia kuin telekuuntelu. Vyyhdet kertovat kuitenkin siitä, että luvallisen ja luvattoman rajaa on ylitetty herkästi. Se on varmasti herättänyt monen kansalaisen mielessä epäilyn siitä, onko kyseessä kenties vain jäävuoren huippu.
Tämä epäily siirtyy herkästi myös siihen, kuinka poliisi salakuuntelee puheluita. Tämä toiminta on laissa tarkoin säädeltyä. Telekuunteluluvan saa vain käräjäoikeuksilta, ja lähinnä tapaukset ovat koskeneet törkeitä huume- ja väkivaltarikoksia.
Poliisiammattikorkeakoulussa äskettäin tehdyssä tutkimuksessa on tilastoitu, että puolen vuoden aikana poliisi kuunteli yli 75 000 puhelua. Jos tahti jatkuu tasaisena, se tarkoittaa yli 150 000 puhelua vuodessa. Se on hyvin suuri määrä, ja voi kysyä, pitäisikö hälytyskellojen jo soida.
Viime vuodelta on myös tilastoitu, että poliisin saamien telekuuntelulupien määrä on noussut selvästi. Erillisiä lupia oli annettu lähes kahteentuhanteen tapaukseen.
Uuden lainsäädännön myötä telekuuntelun mahdollisuus on laajenemassa myös tapauksiin, jotka liittyvät ihmiskauppaan ja lapsipornon levitykseen. Poliisilla kuuluu olla käytössään riittävät mahdollisuudet tämänkaltaisen rikollisuuden selvittämiseen. Telekuuntelu on tässä yksi keskeisistä välineistä, mutta siitä huolimatta poliisin valtuuksien jokaista laajennusta on harkittava aina hyvin huolellisesti.
Ikävä kyllä myös ammattimaiset rikolliset ovat selvillä poliisin oikeuksista ja osaavat varautua siihen: puhelimet ja liittymät vaihtuvat vauhdilla, keskustelu on koodikielistä.
Kuunneltavien puheluiden määrä liikkuu jo kolminumeroisissa luvuissa ja valtuudet ovat laajenemassa. Suuri enemmistö seurattavista puheluista on poliisille merkityksettömiä, ja samalla poliisi kuulee asioita, jotka eivät liity rikoksiin mitenkään. Kaikkiaan telekuuntelun soveltaminen on yhä pulmallista.
Poliisin kannalta lainsäädäntö on kaikkea muuta kuin selkeä ja yksiselitteinen. Poliisiammattikorkeakoulun selvityksen mukaan ongelmallisia tilanteita tulee vastaan usein. Kansalaisilla puolestaan ei juuri ole aavistusta, mitkä ovat poliisin valtuudet ja mitä pitäisi tehdä, jos epäilee joutuneensa aiheettoman kuuntelun kohteeksi.
Kun tuomioistuimet alkavat myöntää kuuntelulupia tuhatmäärin, herää myös kysymys, annetaanko lupia rutiininomaisesti vai onko taustat aina kunnolla selvitetty.
Kyseessä on kansalaisvapauksien kannalta keskeinen asia, ja vaikuttaa siltä, että pelisäännöt eivät tässä ole läheskään riittävän selkeät. Teletietojen ja televalvonnan käytön on tarpeen nousta laajempaan keskusteluun.