Muuan ulkopolitiikan asiantuntija tuskaili viime perjantaina juuri julkistetun turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon paksua, liitteineen 170-sivuista paperinippua. "Yhdysvaltain kansallisessa turvallisuusstrategiassa on 35 sivua. Mihin Suomi tarvitsee näin paljon tekstiä?"
Toden totta. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan voisi sanoa paljon tiiviimminkin. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että koska nykyinenkin peruslinja on niin ristiriitainen ja vaikeaselkoinen, sitä on selitettävä loputtomiin. Selittäminen ei ole uutta; näinhän piti tehdä jo yya-vuosina.
Ei auta muu kuin siivilöidä ummet lammet sisältävää tekstipuuroa suomalais-neuvostoliittolaisten kommunikeoiden tapaan, verrata avainkohtia edellisiin selontekoihin, eri hallitusten ohjelmiin ja keväällä valmistuneeseen, kansanedustajista koostuneen turvallisuuspoliittisen seurantaryhmän, niin sanotun turpon raporttiin. Näillä keinoilla siivilään alkaa jäädä sattumiakin. Olennainen löytyy nyansseista, tekstimeren keskeltä.
Suurin sattuma on se, kuinka erilaisia sanoja ja muotoiluja selonteko ja seurantaryhmän raportti käyttävät Suomen Nato-jäsenyydestä. Näin suuri ero ei voi olla vain sattumaa eikä suomen kielen rikkaudesta johtuvaa.
Selonteko: "Liittokunnan (Naton) jäsenyyden hakeminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena jatkossakin." Raportti: "Naton jäsenyyden tulee olla Suomen turvallisuuspolitiikan todellinen vaihtoehto tulevaisuudessakin." (Kursivointi on kirjoittajan.) Peruskoulun kieliopillakin ymmärtää, että yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä.
Turpon perusti demaripääministeri Paavo Lipponen entisen keskustajohtajan Esko Ahon tuella. Ryhmää veti ensin SDP:n Antti Kalliomäki ja eduskuntavaalien jälkeen keskustan kansanedustaja Aulis Ranta-Muotio. Lipposen ilmeinen tarkoitus oli pehmittää eduskunnan mielialoja Nato-myönteisempää selontekoa varten. Aie meni myttyyn, kun Lipposesta ei tullut pääministeriä.
Eroja raportin ja selonteon tekijöiden ajatuksenjuoksussa näkyy muuallakin, Nato-kysymyksen ohella etenkin siinä, miten arvioidaan Venäjän tilannetta. Turpon raportti on paljon synkempi, miltei inhorealistinen, kun taas selonteko on optimistisempi. Ero on sitäkin suurempi, kun muistaa, että seurantaryhmän raportti valmistui jo maaliskuussa, jolloin ei ollut vielä tietoa, mitä tapahtuisi Venäjällä syksyllä.
Selonteon mukaan Suomen lähiympäristön vakaus on kehittynyt myönteisesti. Koko alueen turvallisuutta on sen mukaan lisännyt EU:n ja Naton laajeneminen. "Samaan suuntaan on vaikuttanut Venäjän muutos." Turpon raportti käyttää Venäjän kehityksestä sanaa "vaihteleva". Venäjän uudistukset eivät raportin mukaan etene suoraviivaisesti tai ongelmitta, ja sen mukaan jo joulukuun 2003 duuman vaalit antoivat viitteitä vallan keskittämisestä Moskovaan. Selonteko tulkitsee hyväntahtoisesti duuman ja raportin jälkeen pidetyt presidentinvaalit mandaatiksi Putinille eikä puhu vallan keskittämisestä mitään.
Tästä ei voi tehdä muuta johtopäätöstä kuin sen, että suomalaispäättäjien käsitykset Venäjän kehityksestä lyövät pahasti ristiin. Tietysti on myös niin, että presidentin myötävaikutuksella tehdyn valtioneuvoston selonteon täytyykin punnita sanojaan kultavaa'alla. Se ei tee silti arviosta välttämättä oikeampaa.
Selonteko linjaa, että Suomen toimintalinja perustuu "uskottavaan kansalliseen puolustukseen". Tässäkin avaintermissä on tapahtunut vuosien saatossa päälle päin viattomilta näyttäviä, mutta itse asiassa suuria muutoksia. Niitä luetaan diplomatian ällätikulla, niillä on merkitystä ja niille on poliittiset selityksensä.
Vuonna 1995 tehdyssä Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa termi oli "itsenäinen puolustus", ja käyttöön otettiin uusi ilmaisu "vallitsevissa oloissa". Suomennettuna Suomi näki vain "vallitsevissa oloissa" parhaaksi tukeutua omaan armeijaan ja pysytellä Naton ulkopuolella.
Vuonna 1999 tehdyssä Lipposen toisen hallituksen ohjelmassa tapahtui ehkä merkittävin muutos, kun Suomen turvallisuuspolitiikan perustaksi määriteltiin "uskottava puolustuskyky". Sotilaallisen liittoutumattomuuden jatko sidottiin yhä "vallitseviin oloihin". Uskottavalla ja itsenäisellä puolustuskyvyllä on itse asiassa suuri ero. Itsenäinen ei ole välttämättä uskottavaa, ja uskottava ei ole välttämättä itsenäistä. Sekä vuosien 1997 ja 2001 selonteot peesasivat Lipposen hallituksen ohjelmia ja puhuivat niinikään "uskottavasta puolustuskyvystä".
Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen hallituksen ohjelmista termi "vallitsevat olot" putosi pois, ja uudeksi avainilmaisuksi tuli "uskottava maanpuolustus". Nyt terminikkarit näyttävät tehneen synteesin, jonka tuloksena Suomen toimintalinjan perusta on "uskottava kansallinen puolustus".
Vailla merkitystä ei ole myöskään se, miten selonteko määrittelee Suomen puolustuksen. Se perustuu "yleiseen asevelvollisuuteen ja uudistuvaan alueelliseen puolustusjärjestelmään". Sana "uudistuva" on tässä yhteydessä uusi. Selonteko jatkuu: "2010-luvun alueellisessa puolustuksessa painopiste on aiempaa korostetummin kohteiden ja elintärkeiden toimintojen puolustamisessa."
Aluepuolustus on ollut tähän asti yhtä kuin koko maan puolustus. Sana "uudistuva" ei ole lipsahtanut tekstiin vahingossa. Muutos perustuu selonteon määrittelemiin uusiin uhkakuviin. On hyvä kysymys, onko tämä alkua aluepuolustuksen hitaalle alasajolle. Selonteon mainitsemista verrokkimaista aluepuolustus on käytössä Suomen ohella enää Puolassa. Syykin on sama.