Joulukuussa 2008 siunattu Laajakaista kaikille -hanke kalskahti alusta saakka mahtipontiselta, vaikka siitä tehtiin periaatepäätös korkeimmalla tasolla, valtioneuvostossa.
Ajatus vetää maan joka kolkkaan 100 megan nopea tietoliikenneyhteys 2?015 mennessä on mitä hienoin kädenojennus yhä tyhjenevälle maaseudulle. Kunnianhimoisen tavoitteen toteuttaminen pitkässä ja karussa maassa on kuitenkin käytännössä paljon mutkikkaampi kuin paperille piirrettynä viestintäministeriön pöydällä.
Laajakaistan nimiin vannotaan virallisesti yhä vankasti, mutta ensimmäisiin karikoihin nopeiden yhteyksien rakentamisessa on törmätty vähän liiankin äkkiä pohjoisen harvaan asutuilla seuduilla. Pohjois-Pohjanmaalla muutamien tuhansien talouksien kuntiin tarvittavan valokaapelin vetäminen ei ole kiinnostanut ainoatakaan operaattoria. Valtio on laskenut selviävänsä kaupallisesti kannattamattomien alueiden kaapelointiurakasta vain 130 miljoonan euron tuella. Ensimmäiset selvitykset kunnissa ovat kuitenkin vahvistaneet epäilyt, ettei rahat riitä paljon mihinkään.
Pudasjärvellä yksistään on laskettu, että tuhanteen haja-alueen talouteen valokaapelin vetäminen maksaisi 22 miljoonaa euroa. Korkeimman tuenkin jälkeen kaupungin ja operaattorin maksettavaksi jäisi vielä kahdeksan miljoonaa euroa. Luvut ovat sellaisia, että niiden perusteella valokaapelit voi unohtaa. Koillismaan ohella Kainuussa tilanne on samanlainen: laajakaistan rakentamiskulut ovat moninkertaiset, mitä valtakunnan suunnitelmissa on varauduttu.
Uusiksi toteuttajiksi on alettu kaavailla osuuskuntia tai verkkoyhtiöitä, koska tiukasti liiketalouden ehdoilla elävät operaattorit ovat viitanneet kintaalla koko touhulle. On kuitenkin vaikea uskoa, miten laajakaistasta voi saada pidemmällä ajallakaan kannattavan, vaikka omistusmuotona olisi kolhoosi. Lisäavustusten saaminen on hankalaa, sillä nykyiselle rahoitukselle on pitänyt hankkia, mikäs muu kuin EU:n vahvistus. Hätäratkaisuna on tarjoiltu jo uutta televeroakin, joka kalskahtaa pahalta.
Elämä on kuitenkin yhä enemmän ruudulla, siksi laajakaista on välttämätön palvelu etenkin niille yrittäjille, jotka haluavat toimia myös maaseudulla. Nopeilla yhteyksillä parannetaan muutenkin haja-alueiden pysymistä edes jotenkin hengissä muun muassa loma-asuntojen varustusta ja ympärivuotista käyttöä parantamalla.
Uuden tekniikan varaan lastataan kuitenkin liiaksikin toiveita. Yksi toiveiden tynnyri on se, että uusi tekniikka valjastettaisiin kaikin keinoin myös sivukylillä sinnittelevien vanhusten tueksi. Laskelmissa kallista vanhusten hoitoa voidaan näppärästi keventää kaikenlaisilla vempaimilla, mutta niidenkin soveltaminen käytäntöön on osin samanlaista utopiaa kuin koko laajakaistan rakenta- minen.
Asiakasryhmälle, jossa osalle pelkkä matkapuhelimenkin käyttö voi olla hankalaa, pääosin tietokoneruutujen ja hälyttimien varaan rakennettu arki on kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää. Maaseudun palveluiden järjestämistä uuden tekniikan turvin selvitellään sisäministeriön valitsemissa pilottikunnissa, joista yksi on Pudasjärvi. Siellä saadut tulokset kertovat lyhykäisyydessään, että varttunut väki odottaa kotitalonsa nurkalle enemmän ihmistä kuin valokuitua.
Uudistukset kauhistuttavat päinvastoin juuri siksi, että ruutujen kautta lisääntyvien palveluiden pelätään vievän viimeisenkin raatikaverin -- säännöllisesti kotona käyvän hoitajan.
Nopeat yhteydet ovat maaseudulle tärkeitä, mutta ihmisiä ne eivät korvaa. Eikä tietokoneen ruutu taida olla paras lääke yksinäisyyteen kaupungeissakaan.
"Nopeat yhteydet ovat maaseudulle tärkeitä, mutta ihmisiä ne eivät korvaa."