Jos perusajatus olisi, että kilvassa on kaksikymmentä suunnilleen samanikäistä, yhtä kokenutta, suunnilleen suomalaisilla ohjelmistoilla varustautunutta soittajaa, voisi kisa olla puuduttava, mutta yksiselitteinen: voitonmaljan vie kotiin se, joka soittaa nopeimmin, keveimmin, virtuoosisimmin, kauneimmin, "parhaiten".
Entäpä, kun lapsia ja nuoria on niinkin erilaisista kypsyysluokista kuin 7-vuotias ja 13-vuotias? Ohjelmistojen on oltava melko erilaiset, samoin teknisten kriteerien. Tietysti on vielä ajateltava sitäkin, miten kunkin soittajan ohjelmisto välittää kuulijalle juuri tuon kilpailijan luonteenlaadun ja parhaat ominaisuudet.
Sitä paitsi olisi inhimillistä myös pystyä arvioimaan, miten kilpailija suoriutui omaan perustasoonsa nähden, onnistuiko kaikki (tai jokin) paremmin vai kehnommin kuin saattoi odottaa.
Ja vielä: onko kyseessä monipuolisuuskilpailu? Ohjelmistovaatimuksissa on lueteltu neljä kategoriaa (barokki, wieniläisklassismi, suomalainen ja "mikä vain" vapaavalintainen), joista jokaisesta on soitettava vähintään yksi kappale. Entä jos joku soittaa huikean intohimoisesti modernia ohjelmistoa, mutta Bachia tylsistyneenä - tai toisinpäin. Eikös kappalevalinnassa epäonnistuminen ole ennemminkin opettajan kuin lapsen vika?
Kaikki ei voi aina onnistua täydellisesti. Joidenkin soittajien kohtalona olikin joutua siihen hankalaan asemaan, että osa ohjelmasta toteutui hienosti ja osa ei vain syystä tai toisesta puhaltunut henkiin. Esimerkiksi Anniina Soppela ja Mona Torniainen soittivat kyllä määrätietoisesti ja hallitusti, mutta sen suurempia intohimoja osoittamatta.
Vanhin osallistuja oli Laura Iacovache-Pana, jonka esiintymisessä oli aikaisempien kilpailukokemusten tuomaa varmuutta. Silti vanhemman ohjelman parissa ilmeni notkeuden ohessa pientä hosumista. Rautavaara ja Turina olivat ilmaisuvoimaisia. Laura Lehtosen ote sai uutta tulta modernista: Kalomoiren ja Heiniö vakuuttivat.
Modernin sytyttämiksi päätyivät myös Cecilia Ekholm ja Joanna Lottonen. Etenkin viimeksimainitun Lönnqvist- ja Turina-tulkinnat sisälsivät uljaita efektejä ja huimaa vapautuneisuutta. Myös Kauko Kivimäen reipas soittotyyli (niin Händelissä kuin Prokofjevissakin) toimi hienosti.
Nuorimmat kilpailijat, Viivi Kettula ja Tatjana Heikkilä hurmasivat lahjakkuudellaan. Kettula tiesi omat rajansa, eikä hosunut niiden yli, vaan soitti vakaasti ja kauniisti. Heikkilä pisti lopulta kaiken villisti peliin ja selvisi rajuudestakin hienosti.
Krisztian Tajti oli harvinaisuus tulkintojensa rauhallisessa hyväntuulisuudessa. Hänellä oli myös (pikkupojalle etenkin) harvinaista malttia ja halua viimeistellä yksityiskohdat jopa silloinkin, kun oli hurjuudesta kyse.
Erittäin lupaavia olivat myös Jenni Huttula ja Miro Kari. Huttulan tulkinnoissa oli hurmaavaa aistikkuutta ja ilmiselvää luontaista musikaalisuutta. Paikoin turha kiirehtiminen jätti jälkeensä pikkusuttuja sinne tänne, mutta kokonaisuus oli niistä huolimatta ihastuttava.
Myös Kari aavistuksen unohti (tai jätti muistamatta) tietyt rajat aina välillä, mikä ilmeni mm. uhkarohkeutena ja hienoisena hosumisena. Välillä Karin soitossa kuului myös se, että hän osaa pitää korvansa auki tahtoessaan hyväillä musiikkia myös maltillisesti.
Hienosti soittaneet Dora Lukacs ja Elsa Sorvari kärsivät hieman turhan runsaasta ohjelmistosta - vähempikin olisi oikeastaan riittänyt vakuuttamaan, ja nyt loppumetreillä kumpikin hivenen väsähti. Varsinkin vanhan ohjelmiston parissa kummankin soitossa oli olennaista harkittu artikulaatio, sekä intuitiivinen fraasien ja kokonaisuuden taju. Musikaalinen ajattelutapa ja herkkyys sointiväreille loi kummankin soittoon sitä luonnollisuutta ja sisällöllistä rikkautta, jota ei hevin unohda.